Šuen:in palvomaan 'henkien laumaan' kuului aivan varmaan vainajain henkiä — elleivät ne kaikki niitä olleet —, sillä vainajainpalvonta kuuluu olennaisena ja mitä tärkeimpänä osana ikivanhaan Kiinan uskonnolliseen elämään; Historiakirjassa se mainitaan ensimmäisenä uskonnollisen elämän ilmauksena. Historiakirjan ensimmäinen henkilö, Ti Jao, jo näet palveli esi-isiään (Tsou), koskapa hänen seuraajansa otti hallitusohjät käsiinsä edeltäjänsä esi-isien temppelissä (Uen Tsou). Se, että Historiakirjassa ja Laulujenkirjassa puhutaan vain hallitsijain esi-isien palvonnasta, johtuu yksinkertaisesti siitä, että yleensä kaikki näissä teoksissa keskittyy hallitsijain persoonaan. On jotenkin varmaa, että jo ammoisina aikoina vainajain palvontaa oli kansankin keskuudessa, koskapa Kungfutsen aikana, Seremoniakirjan mukaan, se on yleistä kaikissa kansankerroksissa.
Kuolemantakaisen elämän ajatellaan jatkuvan tämän elämän kaltaisena kaikkine arvoasteineen ja ihmissuhteineen. Hallitsijat pääsevät, Laulujenkirjan mukaan, Šang Ti:n rinnalle hallitsemaan. Köyhät ja turvattomat ovat kuoltuaankin samanlaisessa tilassa. Keisarillisella korotuksella voidaan kuitenkin vaikuttaa aseman parantamiseen, ei vain tämän elämän aikana, vaan myöskin vainajien maailmassa. Kungfutsen esi-isät esim. ovat neljässä polvessa julistetut 'autuaiksi' Kungfutsen tähden.
Vainajain asunnoista emme tiedä kerrassaan mitään. Sen vain tiedämme, että nämä vaikuttavat elävien, varsinkin jälkeläistensä, elämään siunaten tai vahingoittaen. Elävien velvollisuus on taas pitää huolta vainajien tarpeista, erittäinkin heidän ruumiillisesta hyvinvoinnistaan, säännöllisillä uhreilla. Sen vuoksi on naiminen ja perillisen saaminen miehen tärkein velvollisuus. Mongtsen mukaan suurin loukkaus vanhempien kunnioitusta kohtaan on siinä, että laiminlyö hankkia itselleen miesperillisiä. Sillä vain vanhin poikalapsi voi uhrin toimittaa isävainajalleen ja suvun muille esi-isille. Jos nyt suku loppuu, niin jäävät suvun kaikki esi-isät hoitoa vaille, eikä ainoastaan viimeiseksi elänyt, joka tietysti enimmän kärsii hoidon puutteesta. Tällaiset orvoiksi jääneet henget (Kū Huen) kuljeksivat nälkäisinä pahaa tekemässä. Täten on suvun jatkaminen sekä uskonnolliselta että yhteiskunnalliselta kannalta kaikkein tärkein velvollisuus.
Erikoisia jumalanpalvelushuoneita oli, kuten jo mairiittiin, aivan ammoisina aikoina jo olemassa, mutta vain esi-isien palvelusta varten. Tästä ei liene tehtävä johtopäätöstä, että esi-isien palvontaa olisi ehdottomasti pidetty arvokkaimpana jumalanpalvelusmuotona, vaan lienee asia selitettävissä siten, että kun ihminen eläessään tarvitsee asuntoa, niin ajateltiin heidän sitä tarvitsevan kuoltuaankin. Šang Ti:lle ja Maan Ruhtinaalle uhrattiin avoimen taivaan alla, kuten uhri taivaalle on tapahtunut meidän päiviimme asti. Taivaan alttari oli pyöreä ja maan alttari nelikulmio, koska taivasta ajateltiin ympyriäiseksi ja maata kulmikkaaksi. Temppelit, alttarit ja uhriesineet vihittiin tarkoitukseensa uhrieläimen verellä.
Edellä jo olemme maininneet miten kiinalaisten uskonnollinen elämä, yhtä hyvin kuin jckapäiväinenkin, oli tarkkojen sääntöjen rajoittelemaa. Li, Tavanmukaisuus, sääntöjenalaisuus, hallitsi yksityiskohtia myöten kaikkia toimituksia. Keisari oli ylimmäinen pappi, joka koko valtakunnan nimessä toimitti uhrit Šang Ti:lle, Hou T'ou:lle, valtakunnan yhteisille vuorille ja virroille sekä yleensä kaikille yleistä laatua oleville jumaluusolennoille. Vasalliruhtinaat ja eriasteiset virkamiehet toimittavat kukin hallituspiirinsä jumalille kuuluvia ja arvolleen sopivia uhreja.
Rukouksen laatua kuvaa sanamerkit, joita kirjallisuudessa käytetään. 'Tsou' ilmaisee "ihmistä, joka puhuu jumalalle"; 'Tao' lienee alkuaan merkinnyt 'pitkän iän' rukousta; 'Ts'i' on Kiinan vanhimmassa sanakirjassa selitetty 'onnen anomiseksi'. Puhekielessä käytetään sanaa Ts'iu, joka merkitsee harrasta pyyntöä, sekä Kao (kertoa), useimmiten yhdessä Tao-sanan kanssa: Tao-kao. Monia muitakin, enemmän tai vähemmän kuvaavia sanamerkkejä käytetään. Sekä kiitos että anomusrukousta käytetään rinnan. Tärkeämpiä tilaisuuksia varten ovat rukoukset edeltäpäin kirjoitetut. Seremoniakirjassa on esimerkkejä tällaisista rukouskaavoista.
Uhria merkitseviä sanoja on yhtä paljon kuin rukoustakin merkitseviä. Esim. tuossa Šuen:in uhriluettelossa on jokaista uhria varten oma sanansa: Lei (Šang Ti:lle), In (Lou Tsung:ille), Uang (Šan Ts'uan:ille) ja P'ien (Ts'yin Šen:ille). Lei käytetään ainoastaan Šang Ti:lle osoitetusta uhrista. 'In' näyttäisi merkitsevän "jumalan mielen kääntämistä". 'Uang' merkitsee odottavaa katsahtamista ylöspäin; muistuttaa siis israelilaisen sanontaa: "Minä nostan silmäni mäkiin päin, joista minulle apu tulee", 'P'ien' on kuvaava tässä yhteydessä, koska se viittaa useihin ja monissa paikoissa toimitettuihin uskonnollisiin menoihin. Kaikkein yleisin uhria merkitsevä sanamerkki on Dži, joka kokoonpanonsa puolesta merkitsee "oikealla kädellä jumalalle ojennettua lihapalaa".
Jotenkin yhtä yleinen uhreista käytetty merkki on Hsien, joka usein yhdistetään edellisen kansan — varsinkin puhekielessä: Hsien Dži. Hsien-merkki on sikäli valaiseva, että se viittaa koirauhriin. Merkin, nähtävästi vanhempi, muoto tietää 'etelän koiraa'; uudempi muoto taas viittaa kolmijalkaiseen uhriastiaan, jossa koira uhrattiin. 'Uhri'-merkkien rakenne osoittaa siis selvästi, että uhrit olivat alusta alkaen pääasiallisesti eläinuhreja; kukaties oli koirauhri kaikkein ensimmäisiä. Ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla uhrasi keisari Ming Ti Kungfutselle koiran; se ei ollut halveksimisen vaan suurimman kunnioituksen ilmaisua.
Jätteenä ihmisuhrista lienee ollut tapa antaa ihmisenmuotoinen olkiukko vainajan seuraksi hautaan, josta tavasta Seremoniakirjassa mainitaan ja johon myöskin Mongtse viittaa. Asiaa tukee se seikka, että uhrieläimiäkin joskus haudattiin, eikä aina poltettu; niinpä esim. vuodenaikojen haltijoille haudattiin maahan lammas ja sika. — Uhrielämistä parhaita olivat: Hevonen, härkä tai lehmä, lammas, sika, koira ja kana. Uhrieläimen laatu riippui sekä jumaluuden että uhraajan arvoasemasta. Keisari uhrasi härän Šang Ti:lle ja Hou T'ou:lle. Riisiä, hirssiä ja vehnää, silkkiä ja paloviinaa käytettiin myös uhriesineinä.
Mitään erikoista pappeutta ei vanhassa Kiinassa ollut. Keisari eriarvoisine virkamiehineen toimitti yleiset uhrit. Vainajia palveltiin perheittäin, jolloin myös aviovaimo otti siihen osaa. Erikoista juhlapukua käytettiin arvokkaammissa uhritoimituksissa. Niinpä oli keisarilla Taivaalle uhratessaan yllä erikoinen vaippa, johon oli ommeltu taivaankappaleiden ja lohikäärmeen kuvioita. Hänellä oli myöskin päässään jonkinlainen kruunu, josta riippui kaksitoista päärlynauhaa. Seremoniakirjan mukaan kaksitoista on taivaan luku, viitaten ehkä eläinradan kahteentoista merkkiin ja kahteentoista kuukauteen. Suurempien uhrien edellä oli pidättäydyttävä kymmenen päivän kuluessa musiikista ja muista nautinnoista. Arvokkaammissa uhritilaisuuksissa käytettiin kuitenkin tarkoituksenmukaista laulua ja soittoa.