»Poikani, poikani», marisi vanhus tulvillaan yhtaikaa todellista ja teennäistä hellyyttä, »ainoa ja viimeinen toivoni, vanhuuteni tuki ja sauva, ethän toki sinä murtune näihin vapiseviin käsiini. Ymmärräthän», jatkoi hän jo kuivemmalla ja asiallisemmalla äänensävyllä, »ett’et voi enää jäädä luostariin, kun asian laita kerta kaikkiaan on näin. Poikaseni, onhan toki kirkonsääntöjen mukaista, eikö niin, että luostarin päällikkö sallii munkin erota, jonka isä on köyhtynyt tai taudin näännyttämä, että poika voisi viljellä perintötilaansa ja elättää isäänsä. Minulle sinä olet vielä paljon välttämättömämpi. Kun eivät veljesi eivätkä veljenpoikasi enää ole elossa, olet sinä tästälähtien kantava sukumme elämänsoihtua. Sinä olet liekki, jonka minä olen sytyttänyt, ja mitä hyötyä on minulla siitä, että se luostarikammiossa sammuu ja häviää. Minä voin sinulle sanoa», — hän oli huomannut lempeissä, ruskeissa silmissä vilpitöntä myötätuntoa ja munkin kunnioittava käytös näytti lupaavan nöyrää kuuliaisuutta — »olen sairaampi kuin luuletkaan. Eikö niin, Isaskar?» Hän kääntyi taakseen laihan olennon puoleen, joka pieni pullo ja lusikka kädessä oli hiljaa tullut eräästä sivuovesta ja asettunut vanhuksen tuolin taakse ja nyt nyökäytti myöntävästi kalpeata päätään. »Aikani on pian lähteä, mutta sanon sinulle, Astorre, että ell’et täytä toivomustani, kieltäytyy isä-raukkasi astumasta tuonen purteen ja jää kyyryssä istumaan hämärän tuville.»
Munkki silitti hellästi vanhuksen kuumeista kättä, mutta sanoi kuitenkin lujana: »muista munkkilupaustani.»
Ezzelino kääri auki kirjeen.
»Munkkilupaustasi», alkoi vanha Vicedomini mairitella. »Höllä solmu! Katkaistu kahle! Kun vain liikahdat, niin se putoaa. Pyhä kirkko, jota sinun tulee kuulla ja kunnioittaa, julistaa ne mitättömiksi ja olemattomiksi. Tuosta voit lukea.» Hänen kuihtunut sormensa osoitti paavin sinetillä vahvistettua pergamenttia.
Munkki lähestyi kunnioittavana hallitsijaa, sai häneltä kirjoituksen ja luki sen kahden silmäparin tarkkaamana. Hänen päätään pyörrytti ja hän astui askeleen taaksepäin, kuin olisi hän seisonut tornin huipulla ja tuntenut kaidepuiden äkkiä siirtyvän.
Ezzelino tuli horjuvan avuksi lyhyesti kysymällä: »Munkki, kenelle olet lupauksesi tehnyt, itsellesikö vai kirkolle?»
»Molemmille tietysti», huusi vanhus suuttuneena. »Tuo on vain kirottua viisastelua. Poikaseni, ole varuillasi hänen suhteensa, hän tahtoo tehdä meidät keppikerjäläisiksi.»
Tuntematta mitään vihaa vannoi Ezzelino tarttuen partaansa: »kun Vicedomini kuolee, perii hänen poikansa munkki hänet ja perustaa, siinä tapauksessa että suku sammuu häneen ja hän rakastaa minua ja synnyinkaupunkiaan, laajan ja suurenmoisen vaivaistalon, josta kaikki sata kaupunkia» — hän tarkoitti Italian kaupunkeja — »tulevat meitä kadehtimaan. No, kummi, kun et minua enää voi syyttää saaliinhimosta, sallinet minun tehdä munkille vielä pari kysymystä. Suostutko?»
Vanhuksen valtasi nyt sellainen kiukku, että hän sai kouristuksia, mutta hän ei kuitenkaan päästänyt munkin kättä, johon hän taas oli tarttunut.
Isaskar kohotti varovasti hänen kalpeille huulilleen väkevänhajuisella nesteellä täytetyn lusikan. Kituva vanhus jaksoi tuskin kääntää pois päätään. »Jätä minut rauhaan, sinä olet voudinkin lääkäri», voihki hän sulkien silmänsä.