»Sinä lasteni murhaaja, kyllä huomaan, mitä tahdot. Toivot periväsi minut, voidaksesi minun rahoillani käydä järjetöntä sotaasi», sähisi vanhus, raivoten vihassaan. Samassa hän huomasi miniänsä, joka epäröivän munkin edellä kulkien oli tullut näkyviin palvelijoiden joukosta ja astunut kynnyksen yli. Huolimatta ruumiillisesta heikkoudestaan riensi vanhus häntä vastaan horjuvin askelin, tarttui hänen käsiinsä ja tempoi niitä kuin vaatien Dianaa edesvastuuseen onnettomuudesta, joka oli kohdannut heitä molempia. »Minne olet jättänyt poikani, Diana», läähätti hän.
»Hän makaa Brentan pohjassa», vastasi nuori nainen surullisena ja hänen siniset silmänsä tummenivat.
»Missä ovat kolme pojanpoikaani?»
»Brentassa», toisti Diana.
»Sinustako saan korvausta. Sinut kai saan pitää», nauroi vanhus kaameasti.
»Jos Kaikkivaltiaan tahto olisi niin ollut», vastasi Diana hitaasti, »kuljettaisivat joen aallot nyt minua ja omaisesi seisoisivat edessäsi minun sijastani.»
Diana vaikeni. Sitten valtasi hänet äkkiä kiivas viha. »Jos läsnäoloni sinua vaivaa, niin kysele Astorrelta. Olin jo kuollut, mutta hän nosti minut hiuksista haudan syvyydestä takaisin elämään.»
Vanhus huomasi nyt vasta poikansa, munkin, ja hänen ajatuskykynsä palasi niin nopeasti ja varmasti, että katkera vaikeroiminen näkyi sitä vaan terästäneen eikä lamauttaneen.
»Todellako. Hänkö pelasti sinut Brentasta. Hm, merkillistä! Herran tiet ovat sittenkin ihmeelliset.»
Hän tarttui munkin käsivarteen ja olkapäähän, kuin olisi hän tahtonut saada valtaansa sekä hänen ruumiinsa että sielunsa ja laahasi hänet mukanaan nojatuolinsa luo, johon hän vaipui puristaen yhä poikansa käsivartta. Diana seurasi heitä, lankesi polvilleen istuimen toiselle puolelle käsivarret riipuksissa, mutta kädet ristissä, ja painoi päänsä tuolin käsinojaan, niin että ainoastaan elottomalta esineeltä näyttävä vaalea hiussykkyrä jäi näkyviin. Tätä ryhmää vastapäätä istui Ezzelino nojaten oikealla kädellään kääröllä olevaan paavin kirjeeseen kuin valtikkaansa ikään.