Paksusta muurista ulkonevan ruokasalin avoimista ikkunoista kuului luostariveljien keskustelua myöhästyneestä päivällispöydästä — onnettomuus Brentalla oli hävittänyt kaupungista kaikki aikakäsitteet — niin eripuraisena ja kimeänä, niin täynnä »-inibus» ja »-atibus» päätteitä — puhuttiin latinaa tai kiisteltiin dekretaleista lainatuilla lausetavoilla — ettei munkin ollut vaikea arvata saman pulmallisen kysymyksen olevan täälläkin ratkaistavana kuin kadulla. Vaikkei hän ehkä tiennytkään mistä, tiesi hän kuitenkin kenestä oli puhe. Mutta häneltä jäi huomaamatta —
Kesken kertomusta Danten silmät etsivät kuulijoiden joukosta ylhäistä pappia, joka oli piilossa vierustoverinsa takana.
— häneltä jäi huomaamatta kaksi kuopalla olevaa, palavaa silmää, jotka muurinaukosta tuijottivat häneen ja naiseen hänen rinnallaan. Ne silmät olivat kovaonnisen, kadotetun munkki Serapionin, joka kitui luostarissa sekä henkisesti että ruumiillisesti. Hänen liiaksi vilkas mielikuvituksensa oli heti päättänyt, että veli Astorre oli jo saanut tarpeekseen paastoista ja itsekidutuksesta pyhän Fransiskuksen sääntöjen mukaan, ja hän kadehti Astorrea vimmatusti niiden maallisten rikkauksien ja ilojen tähden, jotka kohtalon oikusta olivat tulleet hänen osakseen. Hän väijyskeli kotiinpalaavaa Astorrea voidakseen lukea hänen ilmeestään, mitä tämä oli tulevaisuuteensa nähden päättänyt, ja hänen katseensa ahmivat nuorta naista, josta hän ei voinut irroittaa silmiään.
Astorre ja hänen kälynsä suuntasivat kulkunsa neljän palatsin ympäröimälle pienelle torille ja astuivat komeimpaan palatsiin vievästä syvästä portista sisään. Pihalla he näkivät kahden miehen lepäävän kivipenkillä: kiireestä kantapäähän panssaroidun nuoren saksalaisen ja saraseeni-vanhuksen. Pitkällään oleva saksalainen oli pannut vaalean, hieman punertavatukkaisen nukkuvan päänsä istuallaan torkkuvan pakanan syliin. Vanhuksen lumivalkea parta nyökkäsi hänelle isällisesti. He kuuluivat molemmat Ezzelinon henkivartiastoon, jossa oli saksalaisia ja saraseeneja yhtä paljon. Ezzelino jäljitteli tässä suhteessa appeansa, keisari Fredrikiä. Tyranni oli siis täällä. Hän oli varmaankin katsonut velvollisuudekseen käydä vanhan Vicedominin luona. Astorre ja Diana kuulivatkin jo kierreportaisiin saakka Ezzelinon keskustelevan lyhyesti ja tyynesti, jota vastoin vanhus tuntui olevan aivan suunniltaan, puhui äreästi ja huusi. Munkki ja nainen seisahtuivat salin oven suuhun kalpeiden, pelosta vapisevien palvelijoiden joukkoon. Vanhus oli puristetuin nyrkein ja tuimasti kiroten ajanut nämä luotaan, kun he liian myöhään ja tuskin uskaltaen änkyttää olivat tuoneet hänelle sanoman rannalta. Vihdoin olivat he kuullessaan tyrannin pelottavat askeleet kokonaan jähmettyneet. Kuoleman uhalla oli kielletty ilmoittamasta tyrannin tulosta. Esteettömästi kuin aave astui hän koteihin ja taloihin.
»Ja sitä sinä, julmuri, kerrot niin tyynesti, kuin puhuisit hevosen tai viljan häviöstä», raivosi vanhus epätoivossaan. »Sinä olet vienyt minulta kaikki neljä, juuri sinä! Miksi piti sinun juuri sillä hetkellä ratsastaa rannalla, miksi piti sinun tervehtiä Brentalla soutavia? Sen teit sinä syöstäksesi minut turmioon. Kuuletko?»
»Kohtalo!» vastasi Ezzelino.
»Kohtaloko», huusi vanha Vicedomini. »Tähdistä lukemista, loihtimista, salaliittoja ja mestauksia, naisten heittäytymistä torneista katukiviin ja tuhanten nuolten lävistämien, sotaratsujen selästä kaatuneiden nuorukaisten surmaa mielettömissä, uhkarohkeissa taisteluissasi, sitä on hallituksesi ja toimintasi ollut, sinä kirottu Ezzelino. Veriselle tiellesi johdat meidät kaikki, sinun läheisyydessäsi muuttuu elämä ja kuolema väkivaltaiseksi ja luonnottomaksi, eikä kukaan enää heitä henkeään katuvaisena kristittynä kuolinvuoteellaan.»
»Teet minulle väärin», sanoi Ezzelino. »Minulla ei tosin ole kirkon kanssa mitään tekemistä, olen sen suhteen välinpitämätön, mutta en ole milloinkaan estänyt sinua tai vertaisiasi yhteydestä sen kanssa. Sen kyllä tiedät, muuten et uskaltaisi lähettää kirjeitä pyhälle paavinistuimelle. Mitä siinä paraikaa hypistelet käsissäsi, piiloitatko paavin sinettiä? Onko siinä sinun synninpäästösi, vai kirjekö se on? Anna tänne! Kirje, tosiaankin! Saanko sen lukea? Sinä sallit. Suosijasi, pyhä isä, kirjoittaa sinulle, että jos sukusi neljänteen ja viimeiseen poikaasi, munkkiin, saakka sammuisi, vapautetaan tämä ipse facto munkkilupauksistaan siinä tapauksessa, että hän palaa maailmaan omasta vapaasta tahdostaan. Viekas kettu, paljonko kultaa tämä pergamentti on sinulle maksanut?»
»Ilkutko minulle», valitti vanhus itkien. »Saatoinko muuta tehdä toisen ja kolmannen poikani kuoltua? Ketä varten minä olisin koonnut ja säästänyt? Madoilleko, vai ehkä sinulle? Tahdotko ryöstää omaisuuteni? Jollet, niin auta sitten minua, kummi», — ollessaan vielä pannaan julistamaton, oli Ezzelino nostanut kasteesta Vicedominin kolmannen pojan, joka sittemmin taistelukentällä uhrasi henkensä hänen puolestaan — »auta minua tekemään munkki taas maallikoksi ja saamaan hänet naimisiin, käske hänen niin tehdä, sinä kaikkivaltias, anna minulle siten korvaus pojastani, jonka surmasit. Auta minua, jos välität minusta.»
»Se ei ole minun asiani», vastasi tyranni tuntematta pienintäkään mielenliikutusta. »Hän ratkaiskoon asian itse. ’Vapaaehtoisesti’ sanotaan kirjeessä. Miksi pitäisi hänen jättää alansa, jos hän on hyvä munkki, kuten uskon. Senkö vuoksi, ettei Vicedominien suku sammuisi?