Nähdessään useiden munkkitoveriensa tekevän laupeudentöitä sekä teltoissa että taivasalla suostui munkki Dianan pyyntöön. »Lähtekäämme», sanoi hän ja alkoi nuoren naisen kanssa astua kaupunkiin vievää tietä, josta jo saattoi nähdä taivasta kohti kohoavat tornit ja kimmeltävät kuvut. Tiellä kulki sadoittain ihmisiä, rantaan kiiruhtavia ja sieltä palaavia. Munkki ja Diana kävivät keskellä tietä puhumatta sanaakaan keskenään ja joutuen usein erilleen ihmisjoukossa, mutta löytäen aina taas toisensa. Kun he olivat tulleet esikaupunkiin, teollisuuden tyyssijaan, näkivät he kaikkialla ääneensä keskustelevia tai kuiskailevia ryhmiä — tapaturma Brentalla oli saanut koko väestön jalkeille. Osaaottaen ja uteliaina katseltiin nuorta paria — olihan toinen menettänyt veljensä, toinen sulhasensa.
Munkin ja Dianan tunsi jokainen lapsikin Paduassa. Vaikkei Astorrea pidettykään pyhimyksenä, oli hän kuitenkin tunnettu mallikelpoiseksi munkiksi. Häntä olisi voinut syystä kutsua Paduan kaupunginmunkiksi, siihen määrin kansa häntä kunnioitti ja oli hänestä ylpeäkin, kun hän miehekkäästi, vieläpä ilomielin, oli luopunut ylhäisen aatelissukunsa etuoikeuksista ja suunnattomasta omaisuudesta ja antautunut tinkimättä, henkensä uhalla, palvelemaan halvimpia ja köyhimpiä ihmisraukkoja ruton tai jonkin muun yleisen kulkutaudin raivotessa. Hänen ruskea kihara tukkansa, lempeä katseensa ja hieno, ylevä käytöksensä olivat sitä paitsi juuri niitä ominaisuuksia, joita kansa toivoo pyhimyksiltään ja jotka siis olivat sen mieleen.
Diana oli tavallaan yhtä kuuluisa jo kookkaan vartalonsakin vuoksi, jommoista kansa ihailee enemmän kuin hentoa kauneutta. Hänen äitinsä oli ollut saksalainen, muutamien arvelun mukaan vielä Staufien sukua, vaikkakaan ei suvun laillinen jäsen. Saksa ja Italia olivat siis yhteisvoimin luoneet hänen komean vartalonsa.
Vertaistensa seurassa Diana oli jäykkä ja ankara, mutta alempiaan hän kohteli ystävällisesti, kuunteli heidän huoliaan, antoi lyhyitä ja selviä neuvoja ja suuteli ryysyisintäkin lasta. Hän antoi lahjoja runsaasti ja empimättä, varmaankin siksi, että hän häpesi isänsä, vanhan Pizzaguerran puolesta, joka Vicedominin jälkeen oli Paduan rikkain mies ja viheliäisin saituri.
Niinpä Dianaan mieltynyt kansa naitti hänet kapakoissaan ja juttutuvissaan joka kuukausi jollekin ylhäiselle padualaiselle. Mutta todellisuus ei välittänyt näistä hurskaista toiveista. Kolme seikkaa oli kihlausta vaikeuttamassa: Dianan korkealle kaartuvat, usein synkät kulmakarvat, hänen isänsä itaruus ja veljensä Germanon uskollisuus tyrannia kohtaan, joka milloin tahansa saattoi kukistua ja viedä samalla uskollisen palvelijansa sukuineen perikatoon.
Hänet kihlasi vihdoin ilman rakkautta, kuten yleisesti tiedettiin,
Umberto Vicedomini, joka nyt oli Brentan pohjassa.
Kumpikin kulkija oli niin vaipunut omaan suruunsa, ettei huomannut vilkasta supatusta, joka seurasi heidän kintereillään, tai ei välittänyt siitä. Väkijoukkoa ei kummastuttanut, että munkki kulki nuoren naisen kanssa, sillä siinä ei huomattu mitään merkillistä. Munkin velvollisuushan oli lohduttaa häntä ja olivathan he molemmat matkalla vanhan Vicedominin luokse lähimpinä ja luonnollisina sanantuojina tapahtumasta.
Naiset surkuttelivat, että Diana oli ollut ottamaisillaan miehen, joka olisi nainut hänet vain korvatakseen kalliin vaimovainajansa, ja valittivat samassa hengenvedossa, että hän jo ennen avioliittoa oli kadottanut tuon miehen.
Miehet sitävastoin pohtivat viisaan- ja tärkeännäköisinä kysymystä, jonka Paduan ensimäisen suvun neljän jäsenen hukkuminen Brentaan luonnollisesti oli herättänyt. Vicedominien rikkaudet olivat tulleet puheenparreksi. Perheen pään, yhtä tarmokkaan kuin viekkaan miehen, oli onnistunut päästä hyviin väleihin sekä Paduan moninkerroin kirotun tyrannin että kirkon kanssa, joka taas puolestaan oli tuominnut tyrannin kadotukseen. Koko elämänsä aikana hän ei ollut ottanut osaa minkäänlaiseen julkiseen toimintaan, vaan oli suunnannut koko sitkeytensä ja mallikelpoisen tahdonlujuutensa yhteen ainoaan päämäärään: sukunsa rikastuttamiseen ja sen menestymiseen. Nyt hänen työnsä oli hukkaan mennyttä. Hänen vanhin poikansa ja molemmat pojanpoikansa olivat Brentassa, hänen toinen ja kolmas poikansa olivat myös tänä onnettomana vuonna saaneet surmansa, toinen kaksi, toinen kolme kuukautta sitten. Vanhemman heistä oli tyranni ottanut mukaansa tuimalle sotaretkelle ja jättänyt taistelukentälle, ja nuorimman, josta ennakkoluuloton isä oli tehnyt venezialaismallisen suurkauppiaan, olivat merirosvot jossain Itämaiden rannikolla ristiinnaulinneet lunnaitten myöhästymisen takia. Neljännestä, Astorresta, oli tullut munkki. Padualaiset, jotka olivat kärkkäitä johtopäätösten tekoon, eivät hetkeäkään epäilleet, ettei isä tekisi mitä hyvänsä saadakseen poikansa peruuttamaan munkkilupauksensa. Kadulla kiisteltiin nyt kiihkeästi onnistuisiko hän ja suostuisiko poika.
Jouduttiin lopulta niin äänekkääseen ja kiivaaseen sanasotaan, ettei sureva munkkikaan enää voinut epäillä, ketä sanat »egli» ja »ella» [egli = hän (miespuolinen), ruotsin han, ella = hän (naispuolinen), ruotsin hon. Suom. huomautus] tarkoittivat, joita kuului väkijoukosta. Enemmän Dianan kuin itsensä vuoksi kääntyi hän siksi varjoisalle, ruohoakasvavalle pienelle kadulle, jonka hänen sandaalinsa hyvin tunsivat, se kun kulki hänen luostarinsa muurin vartta. Täällä oli niin viileätä, että melkein värisytti, mutta tännekin siimekseen oli jo ehtinyt tieto kauheasta tapahtumasta, joka oli vallannut kaikkien padualaisten mielet.