Airot oli nostettu veneeseen ja alus sai liukua virran mukana. Venemiehet säestivät vienoa soittoa hiljaa hyräillen. Yhtäkkiä vaikeni sekä laulu että soitto. Kaikkien katseet suuntautuivat oikeanpuoliselle rannalle, jossa uljas ratsastaja orittaan hilliten tervehti suurin kädenliikkein aluksessa olevia. Arkaa hyminää kuului veneessä istuvien joukosta. Soutajat tempasivat päästään punaisen lakkinsa, koko hääväki nousi seisomaan pelokkain kunnioituksen ilmein, myöskin sulhanen, Diana ja pojat. Alamaisesti tervehtivin elein, puoleksi taivutetuin polvin, käännyttiin rantaa kohti niin äkkiä ja varomattomasti, että alus menetti tasapainonsa, kallistui oikeaan ja kaatui. Kuului kauhun huuto, veteen syntyi voimakas pyörre ja joen autiossa keskustassa näkyi veden pinnalle nousevia ja vajoavia ihmisiä sekä haaksirikkoutuneesta aluksesta irtaantuneita seppeleitä. Apua ei kuitenkaan tarvinnut hakea kaukaa, sillä hiukan alempana oli pieni valkama, jossa asui kalastaja ja lauttamiehiä. Tänä päivänä odotti siinä myöskin hevosia ja kantotuoleja, joiden oli määrä kuljettaa hääväki Paduaan.
Kummaltakin rannalta pyrki pelastusvene onnettomuuspaikalle. Toisessa seisoi vanhan takkupartaisen lautturin vieressä Ezzelino, Paduan tyranni, joka vasten tahtoaan oli ollut syypäänä haaksirikkoon, toisessa, vasemmalta rannalta tulevassa, oli nuori munkki soutajineen, joka juuri samana hetkenä kuin onnettomuus tapahtui oli lähtenyt viemään pölyistä pyhiinvaeltajaa virran yli. Veneet kohtasivat toisensa keskellä virtaa ja niiden välissä näkyi vedessä uiskentelevan jotain, joka näytti vaalealta hiuskimpulta. Munkki tarttui siihen päättäväisenä, ollen polvillaan veneessä ja kurottaen kauas kätensä, kun taas lautturi kaikin voimin nojasi veneen toista laitaa vasten. Vetäen paksusta hiustukosta sai munkki näkyviin pään, jonka silmät olivat ummessa. Ezzelinon tultua avuksi saatiin virrasta nostetuksi nainen, joka märkine vaatteineen painoi sangen paljon. Tyranni hyppäsi omasta veneestään toiseen ja katseli jonkinlaisella mielihyvällä elottomia kasvoja, joiden ilme oli uhmaava ja onneton; lienevätkö häntä sitten miellyttäneet voimakkaat piirteet vaiko niissä ilmenevä kuolemanrauha.
»Tunnetko hänet, Astorre», kysyi hän munkilta. Munkki pudisti päätään, ja Ezzelino lisäsi: »se on veljesi vaimo.»
Munkin katsellessa arasti ja säälivästi kalpeita kasvoja avautuivat uinuvat silmät.
»Vie hänet rantaan», käski Ezzelino, mutta munkki jätti naisen soutajansa huostaan. »Etsin veljeäni», huudahti hän, »kunnes löydän.» »Autan sinua», sanoi tyranni, »epäilen kuitenkin, voimmeko hänet pelastaa, sillä näin miten hän poikiaan syleillen vajosi.»
Sillaikaa oli Brenta jo tullut täyteen veneitä. Etsittiin ruumiita koukuilla, seipäillä ja verkoilla, ja hallitsijan nähtiin myös innokkaasti ottavan osaa sekä etsimiseen että ruumiiden nostamiseen.
»Tule munkki», sanoi hän lopuksi. »Täällä sinulla ei enää ole mitään tekemistä. Umberto on poikineen ollut syvyydessä jo siksi kauan, että heitä on mahdoton enää saada henkiin. Virta on kuljettanut heidät mukanaan ja laskee heidät rantaan, kun on heihin kyllästynyt. Mutta katsohan telttoja tuossa!» Brentan rannalle oli hääaluksella tulevien vastaanottamiseksi pystytetty joukko telttoja ja niihin oli nyt kannettu sekä kuolleita että valekuolleita, joiden ympärille oli kokoontunut Paduasta kiireimmiten saapuneita vaikeroivia sukulaisia ja palvelijoita. »Tuolla, munkki, on sinulle armeliaisuuden työtä. Tee mitä virkaasi kuuluu! Lohduta eläviä, hautaa kuolleita!»
Kun munkki oli astunut rannalle ja maan vouti kadonnut näkyvistä, tuli ihmistungoksessa häntä vastaan Diana, hänen veljensä morsian ja leski, lohduttomana mutta koettaen itseään hillitä. Raskaasta tukasta valui vielä vettä, mutta puku ei ollut sama kuin vedestä nostettaessa. Joku talonpoikaisvaimo oli nähtävästi säälistä antanut hänelle kuivan hameensa ja korvaukseksi ottanut kallisarvoisen hääpuvun.
»Hurskas veli», sanoi Diana kääntyen Astorren puoleen, »kantotuolissani on hämmingissä viety kaupunkiin joku toinen, joko elävä tai kuollut, ja minut on jätetty tänne. Saata minut appeni, sinun isäsi luo.»
Nuori leski oli erehtynyt. Vanhan Vicedominin palvelijat olivat taikauskosta ja arkuudesta jättäneet hänet oman onnensa nojaan, eikä siis hämminki ollut saattanut heitä ymmälle. He eivät uskaltaneet tuoda Dianaa leskenä äkkipikaisen vanhuksen luokse, eikä myöskään viedä sanomaa ukon omaisten kuolemasta.