Juutalainen katsoi tyranniin kiiltävän mustine, viisaine silmineen, ikäänkuin pyytäen vanhuksen epäluuloa anteeksi.
»Tuleeko hän tajuihinsa», kysyi Ezzelino.
»Luultavasti», vastasi juutalainen. »Hän elää vielä ja herää kaiketi vähäksi aikaa. Pelkään kuitenkin ettei hän enää saa nähdä auringonlaskua.»
Tyranni käytti hyväkseen tilaisuutta puhuakseen Astorren kanssa, joka hoiti tainnuksissa olevaa isäänsä.
»Vastaa minulle, munkki», sanoi Ezzelino haroen mielitapaansa sormillaan tuuheata partaansa, »onko kolme munkkilupaustasi, jotka vähän yli kymmenen vuotta sitten annoit, — otaksun sinut nyt kolmenkymmenen ikäiseksi — ollut sinulle suurikin uhraus?»
Astorre loi hallitsijaan puhtaan katseensa ja vastasi empimättä: »köyhyys ja kuuliaisuus eivät ole olleet mitään uhrauksia. En välitä omaisuudesta ja minun on helppo totella.» Hän pysähtyi ja punastui.
Tyrannia miellytti tämä miehekäs siveys. »Onko isäsi tyrkytellyt tai houkutellut sinua rupeamaan munkiksi», kysyi hän johtaen keskustelun toisaanne.
»Ei ole», sanoi Astorre. »Kuten sukupuustamme näkee, on meidän suvussamme jo kauan kolmesta tai neljästä pojasta nuorin aina ruvennut munkiksi, siksikö ehkä, että Vicedomineilla olisi esirukoilija vaiko perheen omaisuuden ja vallan säilyttämiseksi; olipa miten hyvänsä, tämä tapa on vanha ja arvossapidetty. Jo nuorena tiesin kohtaloni, joka ei ollut minulle vastenmielinen. Minua ei ole pakoitettu munkiksi.»
»Entä kolmas», lisäsi Ezzelino, tarkoittaen kolmatta munkkilupausta. Astorre ymmärsi hänet ja vastasi punastuen uudelleen, joskin lievemmin kuin äsken: »se ei ole ollut minulle helppo, mutta olen senkin voinut täyttää samoin kuin muutkin munkit, jotka ovat saaneet hyviä neuvoja. Minua opetti pyhä Antonius», lisäsi hän kunnioittavasti.
* * * * *