»Tämä ansiorikas pyhimys eli muutamia vuosia Paduassa fransiskaanien parissa kuten, arvoisat ystäväni, tiedätte», selitti Dante.
»Sitäkö emme tietäisi», sanoi eräs kuulijoista leikillisesti. »Olemmehan toki osoittaneet kunnioitustamme siellä luostarinlammikossa uiskentelevalle pyhänjäännökselle, tarkoitan hänelle, joka muinoin tämän pyhimyksen saarnasta kääntyi, kieltäytyi liharavinnosta, pysyi lujana päätöksessään ja nyt vielä vanhana, ankarana vegetarina» — hän nieli lopun pilapuheestaan, Dante kun rypisti hänelle otsaansa.
* * * * *
»Mitä hän sinulle neuvoi», kysyi Ezzelino.
»Käsittämään munkin tehtävän aivan yksinkertaisesti täsmälliseksi viraksi, jokseenkin samantapaiseksi kuin on sotapalvelus, jossa myös vaaditaan kuuliaisia lihaksia ja kieltäymystä, vaikkei kunnon soturi saa siinä kieltäymystä huomata. Otsani hiessä viljelemään maata, syömään ja paastoamaan kohtuullisesti, olemaan ripittämättä nuoria naisia, sekä tyttöjä että aviovaimoja, vaeltamaan Jumalan kasvojen edessä ja palvelemaan Neitsyt Maariaa yhtä puhtaasti kuin messukirjassa säädetään.»
Tyranni hymyili. Sitten ojensi hän siunaten tai varoittaen oikean kätensä munkkia kohti ja sanoi: »sinua onnellista johtaa tähti. Nykyinen päiväsi syntyy helposti eilisestä ja vaihtuu huomaamattasi huomeneksi. Sinun osasi ei ole niinkään vähäinen, harjoitat laupeuden töitä, joita kunnioitan, vaikka oma tehtäväni onkin toinen. Jos palaisit maailmaan, jonka lakeja oppisit tuntemaan liian myöhään, muuttuisi kirkas tähtesi vaivaiseksi virvatuleksi ja sammuisi sihisten muutaman kerran surkeasti liekehdittyään, taivaan ilkkuessa sille.
»Paduan hallitsijana puhun sinulle vielä eräästä asiasta. Elämäsi on ollut kansalleni kohottavaa ja kieltäymystä opettavaa. Köyhimmällekin olet tuottanut lohdutusta, kun hän on huomannut ravintosi yhtä niukaksi ja päivätyösi yhtä raskaaksi kuin omansa. Jos hylkäät kaapusi, ylhäisenä kosit ylhäistä ja nautit täysin siemauksin sukusi rikkauksista, niin on kuin riistäisit kansalta sen omaisuutta, se kun on tottunut pitämään sinua vertaisenaan. Se saisi aikaan tyytymättömyyttä, enkä ihmettelisi, vaikka siten nostaisit vihaa, tottelemattomuutta ja kapinaakin. Punoutuvathan asiat aina toisiinsa.
»Minä ja Padua emme tule toimeen ilman sinua. Kauneutesi ja ritarillisuutesi pistää kansan silmään, samoin rohkeutesi, joka on suurempi tai ainakin jalompi kuin talonpoikaisten veljiesi. Jos kansa vimmoissaan tahtoo surmata hänet» — hän osoitti Isaskaria — »siksi että hän koettaa parantaa isääsi, niinkuin oli käydä hänelle viimeisen ruton aikana, kuka silloin puolustaa häntä, niinkuin sinä puolustit mieletöntä joukkoa vastaan, kunnes minä ehdin sitä hillitsemään?»
»Isaskar, koeta sinäkin puolestasi saada munkki vakuutetuksi», sanoi Ezzelino ja kääntyi lääkärin puoleen hymyillen julmasti. »Hän ei saa jättää kaapuaan jo sinunkaan tähtesi.»
»Herra», puhui juutalainen supattaen, »tuo järjetön kohtaus, jonka rankaisit yhtä oikeudenmukaisesti kuin verisesti, tuskin uudistuu sinun valtikkasi suojassa, ja mitä minuun tulee, ei hänen ylhäisyytensä saa minun tähteni jäädä naimattomaksi, sillä minä uskon suvun jatkuvaisuuden Jumalan korkeimmaksi siunaukseksi.»