Ezzelinoa huvitti juutalaisen harkittu vastaus. »Mihin suuntaan käyvät sinun omat ajatuksesi, munkki», kysyi hän.
»Ne pysyvät vielä paikoillaan. En toivoisi kuitenkaan isäni enää heräävän — Jumala antakoon anteeksi syntisen toivomukseni — ettei minun tarvitsisi olla kova häntä kohtaan. Jospa hän vain jo olisi saanut pyhän ehtoollisen!» Astorre suuteli kiihkeästi tajuttoman isänsä kasvoja ja vanhus tuli siitä taas tajuihinsa.
Tointunut vanhus oli huokailevinaan raskaasti, nosti väsyneesti silmänluomensa ja katseli tuuheiden kulmakarvojensa alta rukoilevasti munkkia. »Kuinka olet päättänyt, mitä määräät minulle, rakkaani? Taivaanko vai helvetin?»
»Isä», pyysi Astorre liikutettuna, »päiväsi ovat lopussa ja hetkesi on lyönyt. Unhota maalliset huolesi ja surusi, ajattele sieluasi. Katso, pappisi ovat jo koolla täällä — hän tarkoitti kaupungin kirkon pappeja — ja odottavat saavansa antaa sinulle ehtoollista.»
Niin olikin. Ovi oli hitaasti avautunut viereiseen huoneeseen, josta loisti heikko, päivällä tuskin huomattava kynttilänvalo. Sieltä kuului vienoa kuorolaulua ja hiljaista, väräjöivää kellonsoittoa.
Vanhus tunsi jo vajoavansa Lethen kylmään virtaan ja tarttui munkkiin kuten pyhä Pietari muinoin Vapahtajaan Genetsaretin merellä. »Teethän sen minun tähteni», sopersi hän.
»Kun vaan voisin, jospa saisin», huokaili munkki. »Kaikkien pyhien nimessä, ajattele ijäisyyttä, isä, jätä kaikki maallinen. Hetkesi on tullut.»
Tämä peitetysti lausuttu kielto sytytti Vicedominin viimeisen elonkipinän liekkeihin. »Tottelematon, kiittämätön poika», huusi hän vimmoissaan.
Astorre viittoi papit luoksensa.
»Hitto vieköön», raivosi vanhus, »pysykää minusta kaukana voiteinenne ja kakkuinanne! Minulla ei ole enää mitään menettämistä, olen jo tuomittu ja jään siksi taivaan ilojenkin keskellä, jos vain poikani kevytmielisesti hylkää pyyntöni ja hävittää sukumme viimeisen idun.»