Kauhistunut munkki, jota moinen julkea kirkon häpäiseminen syvästi järkytti, näki isänsä olevan auttamattomasti ikuisen kadotuksen partaalla. Hän oli siitä varmasti vakuutettu — kuten minäkin hänen sijassaan olisin ollut ja heittäytyi polvilleen kuolevan isänsä eteen rukoillen kyynelten vieriessä, synkän epätoivon vallassa: »isä, rukoilen sinua, armahda itseäsi ja minua.»
»Lähteköön vanha kettu omille mailleen», mumisi tyranni, mutta munkki ei häntä kuullut.
Hän antoi hämmästyneille papeille taas merkin sielumessun aloittamiseen.
Silloin kyyristyi vanhus kokoon kuin uppiniskainen lapsi ja pudisteli harmaahapsista päätään.
»Menköön juonittelija matkoihinsa», sanoi Ezzelino kuuluvammin.
»Isä, isä», nyyhkytti munkki sydän pakahtumaisillaan säälistä.
»Teidän ylhäisyytenne, kristitty veljeni, oletteko valmis vastaanottamaan Luojanne ja Vapahtajanne», kysyi eräs papeista epäröiden. Vanhus vaikeni.
»Vastatkaa minulle, pysyttekö lujana uskossa pyhään Kolminaisuuteen», kysyi pappi jälleen ja tuli kalmankalpeaksi kuullessaan kuolevan Vicedominin huutavan voimakkaalla äänellä: »en pysy, enkä usko, kielletty olkoon ja häväisty ja —»
»Vaikene», huusi munkki ja hypähti seisaalleen. »Täytän tahtosi. Olen valmis mihin tahansa, kunhan et syöksy helvetin tuleen».
Vanhus huokasi, kuin olisi hän suorittanut raskaan työn ja katseli keventynein mielin, melkeinpä tyytyväisenä ympärilleen. Hän haparoi Dianan vaaleaa tukkaa, koetti auttaa häntä nousemaan, otti hänen kätensä, joka ei estellyt, avasi munkin kouristuneen käden ja liitti ne yhteen.