Munkki huomasi äkkiä olevansa veljeskunnan puvussa ja ymmärsi tunteensa ja ajatuksensa hyvin ristiriitaisiksi tuon puvun kanssa. Hän häpesi kaapuaan, se rupesi häntä vaivaamaan ja hän komensi: »tuokaa minulle maallinen puku». Toimeliaat palvelijat ympäröivät hänet, ja hän astui pian heidän piiristään velivainajansa puvussa, joka soveltui hänelle hyvin, he kun olivat olleet melkein yhdenkokoisia.
Hänen isänsä narri, Gocciola, heittäytyi samassa hänen jalkoihinsa osoittaen kunnioitustaan ja anoen eroa toimestaan ja pyysi samalla lupaa viranvaihtoon, sillä hän oli väsynyt elämään, hänen hiuksensa olivat harmaantuneet, eikä hänen sopinut lähteä maailmasta kilisevässä narrinkaavussa. Näin vaikeroiden hän sieppasi pois heitetyn munkkikaavun, johon palvelijat eivät olleet uskaltaneet koskea. Mutta hänen kirjavissa aivoissaan tapahtui yhtäkkiä keikahdus ja hän lisäsi himokkaasti: »ennenkuin sanon maailmalle ja sen pettymyksille jäähyväiset, tahtoisin kuitenkin kerran vielä syödä amarelleja. Häät eivät taidakaan olla tästä talosta kaukana.» Hän nuoli suupieliään harmahtavalla kielellään, polvistui munkin eteen, pudisteli kulkusiaan ja juoksi tiehensä, laahaten munkkikaapua perässään.
* * * * *
»Amarelleiksi tai amareiksi kutsutaan padualaisia hääleivoksia», selitti Dante, »niissä olevan kitkerän mantelinmaun vuoksi ja samalla leikillisesti viitaten ensimäisen konjugatsionin verbiin.» Tässä pysähtyi kertoja hetkeksi ja varjostaen kädellään otsaansa ja silmiään mietti kertomuksensa jatkoa.
Cangranden eteen astui hänen hovimestarinsa, Burcardo-niminen elsassilainen, arvokkain askelin, kumartaen syvään ja pyytäen laajasanaisesti anteeksi, että tuli seuraa häiritsemään tarvitessaan Cangranden määräystä jossain taloudellisessa asiassa. Italian ghibelliniläisissä hoveissa eivät saksalaiset siihen aikaan olleet harvinaisuuksia, päinvastoin heitä etsittiinkin ja pidettiin parempina kuin kotimaisia miehiä heidän rehellisyytensä ja hovimenojen ja -tapojen synnynnäisen tajuamisensa vuoksi.
Kun Dante taas nosti päätään, huomasi hän elsassilaisen ja kuuli hänen puhuvan italiaa, jossa kovat ja pehmeät äänteet lakkaamatta sekoittuivat, tuottaen hoville huvia mutta loukaten kipeästi runoilijan herkkää korvaa. Dante katseli kauan kahta nuorukaista, Ascaniota ja panssaroitua sotilasta. Viimein hänen miettivä katseensa pysähtyi molempiin naisiin, kertomuksesta elostuneeseen Diana-ruhtinattareen, jonka marmorinvalkeille poskille oli noussut heikko puna, ja miellyttävään ja koruttomaan Antiopeen, Cangranden ystävättäreen. Dante jatkoi:
* * * * *
Vicedominien palatsin takaa alkoi laaja maa-alue, joka ulottui kaupungin lujiin, paksuihin muureihin saakka. Tämän ylhäisen suvun sammuttua on kysymyksessä oleva paikka kokonaan muuttunut. Tällä maa-alueella oli karjalaitumia, aitauksia, joissa pidettiin hirviä ja metsäkauriita, kalarikkaita lampia, varjoisaa metsää ja aurinkoisia viinitarhoja. Eräänä kirkkaana aamuna, seitsemän päivää isänsä kuoleman jälkeen, istui munkki Astorre seeterin tummassa varjossa, selkä puunrunkoa vasten ja kengänkärjet paahtavassa auringonpaisteessa. Munkki-Astorren nimen hän säilytti koko lyhyen elämänsä ajan padualaisten kesken, vaikkakin oli tullut maallikoksi. Hän istui tai oikeammin makasi vastapäätä suihkukaivoa, jonka vesi kumpusi viileänä vuona välinpitämättömän näköisen kivinaamion suusta. Läheisyydessä oli kivipenkki, mutta munkki oli valinnut istuimekseen rehevän, pehmeän nurmen.
Hänen siinä miettiessään tai unelmoidessaan hyppäsi kaksi nuorta miestä, toinen panssaroituna, toinen huolellisesti puettuna, vaikkakin matkatamineissa, pölyisten hevosten selästä palatsin edustalla olevalle torille, jonne keskipäivän aurinko jo paistoi. Ratsastajat, Germano ja Ascanio, olivat voudin suosikkeja ja munkin lapsuudentovereja, joiden kanssa hän oli opiskellut ja leikkinyt kuin veli viiteentoista ikävuoteensa eli novisiksi tulemiseensa saakka. Ezzelino oli lähettänyt nämä molemmat appensa, keisari Fredrikin luokse.
(Dante pysähtyi, ja kumarsi suuren vainajan muistolle.)