»Paduassa», kiekui elsassilainen ärtyneenä, ja hänen korvia viiltävä, vieras italian-ääntämisensä tuntui nyt räikeämmältä kuin koskaan. »Paduassa sulhasen hovimestari kutsuu kuuden palvelijan seuraamana kymmenen päivää ennen kihlajaisia, ei ennemmin eikä myöhemmin, kaksitoista ylhäisintä sukua — hän luetteli ne ulkoa — sulhasmiehen luokse. Tämän arvoisan seuran läsnäollessa vaihdetaan sormukset. Juodaan kypronviiniä ja syödään hääleivoksia, amarelleja —»
»Herra varjelkoon meitä nielemästä niissä hampaitamme», sanoi Ascanio nauraen, tempasi hovimestarilta kirjan ja silmäili nimiä, joista kuusi perheenpäätä — kuusi kahdestatoista — ja muutamia nuorukaisia oli pyyhitty pois; niiden yli oli vedetty paksuja viivoja. He olivat kaiketi sekoittuneet johonkin salaliittoon tyrannia vastaan ja sen johdosta saaneet surmansa.
»Kuuleppas, ukko», komensi Ascanio toimien munkin puolesta, joka tuolille vaipuneena oli unohtunut syviin mietteisiin ja täydellisesti alistui Ascanion ystävälliseen holhontaan. »Sinä otat hetipaikalla, vähääkään vitkastelematta, mukaasi kuusi kunnon laiskuria ja lähdet kutsumaan vieraita tänne täksi illaksi iltamessun aikaan.»
»Kymmenen päivää ennen kihlajaisia», toisti herra Burcardo juhlallisesti, kuin olisi hän julistanut valtakunnallista lakia.
»Tänään ja täksi päiväksi, pölkkypää!»
»Mahdotonta», sanoi hovimestari levollisesti. »Voitteko muuttaa tähtien kulkua tai vuodenaikain tuloa?»
»Sinä kapinoitset? Syyhyykö kaulasi, ukko», varoitti Ascanio merkitsevästi hymyillen.
Muuta ei tarvittu. Herra Burcardo ymmärsi. Ezzelino oli käskenyt ja pikkumaisista pikkumaisin ja itsepintaisista itsepintaisin alistui murisematta, niin rautainen oli tyrannin ruoska.
»Canossan ruhtinattaria, Olympiaa ja Antiopea et kutsu.»
»Miksei», kysyi munkki äkkiä kuin taikasauvan kosketuksesta heräten. Oli kuin ilma hänen ympärillään olisi saanut eloa ja väriä, ja hänen sieluunsa tuli kuva, jonka pelkät ääriviivat valtasivat koko hänen olemuksensa.