»Siksi että Olympia-kreivitär on mielipuoli, Astorre. Etkö ole kuullut tämän naisparan elämäntarinaa? Mutta sinähän olit vielä silloin munkkikaapusi kapalossa. Se tapahtui kolme vuotta sitten, lehtien kellastuessa.»
»Kesällä, Ascanio. Siitä on nyt juuri kolme vuotta», vastusti munkki.
»Olet oikeassa. Oletko siitä kuullut? Mutta miten se olisi tullut sinun korviisi! Canossan kreivi vehkeili siihen aikaan lähettilään kanssa, häntä vakoiltiin, hänet vangittiin ja tuomittiin. Kreivitär rukoili polvillaan armoa sedältäni, joka ei suvainnut puhua hänelle sanaakaan. Kreivittären petti sitten mitä törkeimmällä tavalla hänen rahastonhoitajansa, joka omaa etuaan katsoen uskotteli hänelle kreivin saavan mestauslavalla armahduksen. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja kun mies tuotiin surmattuna kotiin, heittäytyi toivosta suinpäin epätoivoon syösty kreivitär ikkunasta miestään vastaan, loukkaamatta itseään, ihmeellistä kyllä, muuten kuin nyrjähyttämällä jalkansa. Siitä päivästä lähtien hän on ollut mielenvikainen. Samoin kuin päivä sammuu riutuvaan hämärään vaihtuvat terveen ihmisen luonnolliset mielialat huomaamatta toisiksi, mutta hänessä vaihtelevat kirkkain valo ja synkin pimeys alituisissa odottamattomissa keikahduksissa. Ainaisen rauhattomuuden ahdistamana rientää naisparka autiosta palatsistaan maatilalleen ja sieltä takaisin kaupunkiin ikuisena harhaajana. Milloin hän tahtoo naittaa lapsensa jollekin maanvuokraajan pojalle, koska muka ainoastaan alhaison keskuudessa on turvallista ja rauhallista, milloin taas jalosukuisinkaan kosija, joita kyllä ei ilmaannukaan kammosta äitiä kohtaan, ei ole hänen mielestään tarpeeksi ylhäinen —»
Jos Ascanio edes ohimennen olisi sanatulvansa kestäessä sattunut vilkaisemaan munkkiin, olisi hän hämmästyksestä vaiennut: niin kirkastuneet olivat munkin kasvot säälistä ja myötätunnosta.
Mutta hän jatkoi mitään huomaamatta: »Kun tyranni sattuu ratsastamaan hänen asuntonsa ohitse, syöksyy kreivitär ikkunaan ja luulee Ezzelinon nousevan satulasta hänen porttinsa kohdalla ja vievän hänet, epäsuosioon joutuneen mutta jo tarpeeksi koetellun naisen, armoa ja suosiota osoittaen palatsiinsa. Siihen ei Ezzelinolla tietenkään ole mitään halua. Seuraavana päivänä, taikka vielä samanakin, luulottelee onneton raukka, että tyranni, joka häntä tuskin ollenkaan muistaakaan, vainoo häntä ja ajaa maanpakoon. Hän kuvittelee köyhtyneensä putipuhtaaksi ja Ezzelinon ottaneen valtiolle hänen omaisuutensa, johon Ezzelino ei ole kajonnut. Niin vaihtuvat hänen mielessään jyrkimmät vastakohdat kuin kuume ja vilu ankarassa vilutaudissa, eikä siinä kyllin, että hänen oma järkensä on sekaisin, hän saattaa järjiltä kaikki muutkin, jotka joutuvat hänen mielialojensa pyörteeseen, ja tuo onnettomuutta kaikkialle, missä häneen uskotaan, sillä hän on vain puoleksi sekaisin. Toisinaan hän puhuu sattuvasti ja sukkelastikin. Tytärtään, Antiopea, hän jumaloi ja Antiopen naittaminen on keskipiste, jonka ympärillä kaikki muu pyörii. On hyvin ihmeellistä, että Antiope on säilyttänyt järkensä tällä hyllyvällä pohjalla. Mutta tytöllä, joka on keväimensä kukassa ja kauniinpuoleinen, on erinomainen luonne.» Näin jatkoi Ascanio vielä jonkun aikaa.
Mutta Astorre oli vaipunut unelmiin. Sanon unelmiin, sillä menneisyys on unelma. Hän näki tapauksen, josta oli kulunut kolme vuotta: mestauslavan, sen vieressä pyövelin ja itsensä odottamassa syntistä raukkaa, jolle hänen piti antaa hengellistä lohdutusta. Rikoksellinen, Canossan kreivi, saapui paikalle kahleissa, mutta ei tahtonut kurottaa kaulaansa, ehkä siksi, että hän otaksui viime hetkenä saavansa armahduksen tai ehkä yksinkertaisesti siksi, että hän rakasti aurinkoa ja kammoksui hautaa. Hän sätti munkkia pahanpäiväisesti eikä huolinut hänen rukouksistaan. Kauhistava ottelu oli tulossa, kun kreivi uppiniskaisena yhä vain teki vastarintaa ja vielä lisäksi piti kädestä pientä tytärtään, joka vartioitten huomaamatta oli pujahtanut hänen luoksensa ja syleili häntä lujasti, luoden munkkiin ilmehikkään ja hartaasti rukoilevan katseensa. Isä painoi tyttöään rintaansa vasten ikäänkuin ottaen tämän nuoren ihmislapsen suojaksi kuolemaa vastaan, mutta pyöveli painoi hänet maahan ja asetti hänen päänsä pölkylle. Silloin laski myös tyttönen päänsä isänsä pään viereen. Tahtoiko hän herättää pyövelissä sääliä vaiko rohkaista isäänsä kestämään torjumatonta kohtaloa? Tahtoiko hän kuiskata paatuneen isänsä korvaan jonkun pyhimyksen nimen? Tekikö hän ihmeellisen tekonsa vain tulvehtivasta lapsenrakkaudesta, mitään harkitsematta? Tahtoiko hän kuolla isänsä kanssa?
Värien hehku tuli nyt mielikuvituksessa niin voimakkaaksi, että munkista tuntui kuin hän uudelleen olisi nähnyt muutaman askeleen päässä vierekkäin olevat kaulat, kreivin tiilenpunaisen ja lapsen lumivalkean kullankeltaisine, kiharine hiusuntuvineen. Pieni kaula oli harvinaisen siromuotoinen ja hento. Astorre vapisi pelosta, että pyövelin ase sattuisi harhaan, ja oli sielunsa syvimpään saakka tuskissaan aivan kuin silloinkin. Nyt hän ei kuitenkaan pyörtynyt kuten oli tehnyt nähdessään todellisena tuon pöyristyttävän tapauksen. Hän oli silloin tullut tajuihinsa vasta kun kaikki oli ohi.
»Onko herrallani mitään käskettävää», kysyi hovimestari, jonka oli vaikea sietää Ascanion mestaroimista, häiriten narisevalla äänellään munkin haltioinutta muisteloa.
»Burcardo», vastasi Astorre heltynein äänin, »muista kutsua Canossan ruhtinattaret, äiti ja tytär. Älköön sanottako, että munkki torjuu luotaan maailman hylkäämiä ja halveksimia. Onnettomilla raukoillakin on oikeus päästä luokseni» — hovimestari yhtyi tähän innokkaasti nyökäyttämällä päätään — »ja tämän heidän oikeutensa tulen aina tunnustamaan. Kreivittären kaltainen loukkautuisi syvästi, jos hänet sivuutettaisi.»
»Ei mistään hinnasta», varoitti Ascanio. »Älä hanki itsellesi ikävyyksiä. Munkkilupauksesi rikkominen on jo tarpeeksi, ja kaikki outo viehättää hourupäisiä. Tapansa mukaan kreivitär tekee jotain ihan odottamatonta ja häiritsee mielettömällä hapatuksellaan juhlaa, josta paduattarien mielet muutenkin ovat hyvin kiihtyneet.»