»Oletko muistanut pistää rahaa taskuihisi, ystäväni?» kysyi Ascanio leikillisesti. »Köyhyydenlupauksesi on hauras ja firenzeläinen koettaa sinua nylkeä.» Ascanio koputti alakerrassa olevaan pieneen ikkunaluukkuun, minkä ohi nuorukaiset juuri sattuivat kulkemaan. Näkyviin tuli ovelat kasvot, joissa jokainen ryppy ilmaisi petosta, ja Vicedominien isännöitsijä — genualainen, jos minulle on oikein kerrottu — ojensi matelevasti kumartaen herralleen kultabysantiinejä täynnä olevan kukkaron. Eräs palvelijoista auttoi munkin ylle mukavan padualaisen, hilkalla varustetun kesäviitan.
Tultuaan kadulle veti Astorre hilkan syvään silmilleen, enemmän vanhasta tavasta kuin suojellakseen itseään auringon polttavilta säteiltä, ja kääntyi ystävällisesti toverinsa puoleen sanoen: »tämän matkan teen yksin, eikö niin, Ascanio? Yksinkertaisen sormuksen ostaminen ei mene yli minun munkkiymmärrykseni. Voit uskoa tämän minulle. Jää hyvästi, kunnes tapaamme kihlajaisissani iltakellojen soidessa!» Ascanio lähti, huutaen vielä olkansa yli: »yksi sormus, ei kahta! Muista että Diana antaa puolestaan sinulle!» Tämä oli niitä kirjavia saippuakuplia, joita hilpeä nuorukainen puhalteli huuliltaan monta päivässä.
* * * * *
Ehkä ihmettelette, arvoisat ystäväni, minkä tähden munkki tahtoi olla yksin. Saatte kuulla syyn: hän tahtoi antaa taivaallisen äänen puhtaasti kaikua loppuun, minkä nuori marttyritar lapsenrakkaudellaan oli herättänyt hänen sydämessään.
* * * * *
Astorre oli saapunut sillalle, joka päivänhelteestä huolimatta oli täpö täynnä ihmisiä. Molemmilta rannoilta tulvi väkeä firenzeläisen kaupalle. Munkki pysyi viittansa suojassa tuntemattomana, joskin joku ohimenevä silloin tällöin katseli kysyvästi hänen kasvojaan, joista näkyi vain alaosa hilkan alta. Kaikki koettivat päästä edelle toisistaan, niin aateliset kuin porvarit. Kantotuoleista nousi ylhäisiä naisia, jotka eivät välittäneet tungoksesta eikä sysäyksistä, kunhan saivat pari rannerengasta tai uusimman kuosin mukaisen otsanauhan. Firenzeläinen oli kelloja soittaen kuuluttanut toreilla, että hänen puotinsa sinä päivänä suljetaan jo Ave Marian jälkeen, vaikkei hän sitä aikonutkaan tehdä. Mutta mitäpä merkitsee valhe firenzeläiselle.
Munkki seisoi vihdoin väkijoukon likistämättä puodin edessä. Joka puolelta ahdistettu kauppias koetti monistaa itsensä voidakseen palvella kaikkia. Hän hipaisi munkkia kokeneella syrjäkatseella ja arvasi heti hänet tottumattomaksi. »Miten voin palvella teidän jalosukuisuutenne kehittynyttä makua», kysyi hän. »Anna minulle yksinkertainen kultasormus», vastasi munkki. Kultaseppä otti pikarin, jota koristi firenzeläistyyliset, jotain hekumallista aihetta esittävät korkokuvat. Hän helisti maljaa, jonka kuvussa väikkyi sadoittain sormuksia, ja tarjosi sen Astorrelle.
Munkki joutui kiusallisesti hämilleen. Hän ei tiennyt sormen suuruutta, jota sormus tulisi koristamaan, ja katseltuaan useampia sormuksia hän jäi ilmeisesti epäröimään valitsisiko suuremman vai pienemmän. Firenzeläinen ei voinut pidättyä pienestä ivasta, joka salaisena hymynä aina pilkistää Arnon rantalaisten puheesta: »ettekö, jalo herra, tunnekaan sormen omistajatarta, jonka kättä kuitenkin lienette joskus puristanut», kysyi hän viattoman näköisenä. Mutta kotiseudullaan vallitsevan katsantotavan mukaan arveli kauppias loukkaavaksi luulla lähimmäistään liian viattomaksi, ja piti päinvastoin imartelevana asianomaiselle, jos häntä voitiin epäillä jostain synnistä. Hän tahtoi siksi viisaana miehenä parantaa sanojaan ja kuiskasi syvään kumartaen: »Teidän jalosukuisuutenne kummallekin lemmitylle», siirtäen samalla taitavasti sekä isomman että pienemmän sormuksen etusormiensa ja peukalojensa välistä munkin etusormien ja peukalojen väliin.
Ennenkuin munkki vielä ehti suuttua tästä veitikkamaisesta lauseesta, tunsi hän saaneensa kovan sysäyksen kylkeensä. Panssaroidun hevosen lapa sattui häneen niin rajusti, että hän pudotti pienemmän sormuksen. Samassa pärisi hänen korviinsa kahdeksan sotatorven lummeuttava ääni. Voudin saksalaisen henkivartiaston soittokunta ratsasti sillan yli kahdessa rivissä, kummassakin neljä ratsua, hajoittaen ihmiset ja työntäen heidät kivisiä kaidepuita vasten.
Piiloittaen suuremman sormuksen vaatteisiinsa syöksyi munkki, heti kun toitottajat olivat ratsastaneet ohi, etsimään pienempää sormusta, joka oli vierinyt hevosten jalkoihin.