Vanha puusilta oli keskeltä kulunut ja sormus oli vierinyt siihen uurtunutta vakoa pitkin sillan toista päätä kohti. Nuori kamarineitsyt Isotta tai Sotte, kuten Paduassa lyhennetään, oli huomannut kiiltävän esineen vierivän pitkin siltaa ja siepannut sen maasta, kun pelkäsi sen joutuvan hevosten survottavaksi. »Onnensormus», huudahti hilpeä tyttö riemuiten nuorelle ruhtinattarelle, jota hän seurasi, ja pisti sen lapsellisesti iloiten emäntänsä hentoon sormeen, vasemman käden siroon nimettömään, johon hänen mielestään tämä pieni sormus erikoisesti soveltui. Paduassa, samoin kuin luullakseni täällä Veronassakin, pidetään vihkimäsormusta vasemmassa kädessä.
Aatelisneito näkyi olevan tyytymätön palvelijattarensa kepposeen, vaikka se häntä samalla hiukan huvittikin, ja koetti parastaan saadakseen sormestaan sormuksen, joka oli kuin tehty hänelle. Silloin huomasi hän äkkiä edessään munkin, joka ihmetellen mutta iloisen näköisenä ojensi hänelle oikean kätensä, pitäen vasentaan sydämensä kohdalla. Syvän mielenliikutuksen valtaamana oli munkki kaulan hennosta siroudesta tuntenut lapsen, jonka herttaisen pään hän oli nähnyt mestauslavalla, vaikka hänen edessään nyt olikin kehittynyt, kukoistava nainen.
Tyttö katsoi häneen hämmästynein, kysyvin silmin yhä kiertäen sormessaan uppiniskaista sormusta, ja Astorre epäröi vaatia sitä takaisin. Mutta hänen täytyi se tehdä ja hän avasi jo huulensa. »Nuori ruhtinatar», alkoi hän — samassa hän tunsi kahden panssaroidun käsivarren kietoutuvan ympärilleen ja nostavan ilmaan ja huomasi samassa istuvansa hajasäärin kavioillaan tömistelevän ratsun selässä. »Näytäppäs», kajahti hyväntahtoinen nauru, »oletko unhottanut ratsastustaidon». Hän näki vieressään Germanon, joka ratsasti johtamansa saksalaisen joukon etunenässä. Vouti oli komentanut sen tarkastettavaksi kaupungin ulkopuolella olevalle kentälle. Nähdessään äkkiarvaamatta ystävänsä ja lankonsa ei Germano voinut olla tekemättä viatonta kepposta vaan nosti hänet hevosen selkään nuoren schwaabin sijalle, joka Germanon viittauksesta oli hypännyt alas. Tulinen eläin vainusi toisen ratsastajan, otti pari hurjaa hyppäystä ja joutui muiden hevosten tielle, joten ahtaalla sillalla syntyi tungos. Astorre pysyi töin tuskin satulassa, hänen hilkkansa valui päästä ja kansa, joka oli kauhuissaan väistynyt tieltä, tunsi hänet. »Munkki, munkki», kuului joka taholta, mutta sotaisa melske loittoni pian sillalta ja katosi näkyvistä. Maksutta jäänyt firenzeläinen juoksi jälkeen, mutta ei enempää kuin parikymmentä askelta, sillä hän tuli levottomaksi tavaroistaan, jotka olivat jääneet nuoren pojan epäluotettaviin käsiin. Sitäpaitsi hän kansan huudosta sai tietää olleensa tekemisissä tunnetun ja helposti löydettävän henkilön kanssa. Hän tiedusteli Vicedominien palatsia ja koetti saada tavata munkkia jo samana päivänä, sitten toisena ja kolmantena päivänä. Ensimäisellä ja toisella kerralla hän sai palata tyhjin toimin, koska munkin asunnossa kaikki oli ylösalaisin. Kolmannella kerralla hän näki lukitussa portissa tyrannin sinetin. Sitä hän pelkäsi ja katsoi parhaaksi karttaa, ja niin jäi hän kokonaan maksua vaille.
Naiset taasen kulkivat päinvastaiseen suuntaan. Antiopeen ja veitikkamaiseen kamarineitoon oli liittynyt kolmas henkilö, joka mellakassa sillalla oli joutunut heistä erilleen. Tämä oli oudosti tähyilevä, nähtävästi ennen aikojaan vanhettunut nainen, kasvoissa syvät vaot, päässä harmaita hiustöyhtöjä. Kiihtyneen näköisenä kulki hän keskellä katua, raahustaen pölyssä hienoa mutta laiminlyötyä pukuaan.
Sotte kertoi ajattelemattomasti riemuiten vanhalle naiselle, joka kaikesta päättäen oli aatelisneidon äiti, mitä sillalla oli tapahtunut: munkki — niin oli kansa kutsunut miestä — munkki Astorre, jonka piti viettää kihlajaisia, kuten yleisesti tiedettiin, oli salaa antanut kultasormuksen vieriä Antiopelle, ja kun hän — Sotte — ymmärtäen sallimuksen antaman viittauksen ja munkin kepposen, oli antanut sen rakkaalle tyttöselle, astui munkki itse hänen luokseen. Antiope oli kunniallisesti tahtonut antaa sen takaisin, mutta munkki — Sotte matki hänen elettään — oli painanut hellästi vasemman kätensä sydämelleen ja ojentanut oikean torjuvasti eteensä, mikä merkitsee kaikkialla Italiassa: »pidä omanasi, rakkaani!»
Hämmästynyt Antiope sai vihdoin puheenvuoron ja rukoili, ettei äiti kiinnittäisi mitään huomiota Isotan typeriin loruihin. Mutta turhaan. Kreivitär Olympia nosti kätensä taivasta kohti, kiittäen kaikkien nähden kadulla palavan-kiihkeästi pyhää Antoniusta siitä, että tämä oli kuullut äitiraukan lakkaamattomat rukoukset ja suonut hänen kalliille lapselleen ylhäistä sukua olevan, kelpo miehen. Tätä tehdessään hän käyttäytyi niin omituisesti, että ohikulkijat nauraen osoittivat otsaansa. Antiope oli hämillään ja koetti kaikin mahdollisin keinoin saada äitinsä mielestä pois häikäisevän, mutta petollisen mielikuvan. Kreivitär Olympia ei kuunnellut häntä, vaan rakenteli haltioituneena tuulentupiaan.
Näin saapuivat naiset Canossan palatsiin ja kohtasivat portin holvikäytävässä Vicedominin koristuksista aivan jäykän hovimestarin kuuden tuhlailevan-loistokkaasti puetun palvelijan seuraamana. Vetäytyen kunnioittavasti syrjään herra Burcardo antoi kreivitär Olympian ensin astua ylös rappusia, ja kun he olivat saapuneet autioon pylvässaliin, kumarsi hän kolmasti tarkkojen sääntöjen mukaan, joka kerralla yhä syvemmäs ja aina jonkun verran läheten, ja lausui hitaasti ja juhlallisesti: »Teidän jalosukuisuutenne! Astorre Vicedomini on lähettänyt minut nöyrimmästi kutsumaan teidät, korkea-arvoiset ruhtinattaret, hänen kihlajaisiinsa tänään» — hän nieli vaivoin: »kymmenen päivän kuluttua» — »iltakellojen soidessa».
* * * * *
Dante pysähtyi. Hänellä oli tarjona mitä runsain ainehisto, mutta hänen vakava luonteensa valikoi ja selvitti mielikuvituksen lankoja. Cangrande ei voinut olla häntä puhuttelematta.
»Ystäväni Dante», alkoi hän, »ihmettelen, miten selvät ja varmat ääriviivat olet etsannut firenzeläisen kultaseppäsi kuvaan. Ostettu tuomio on karkoittanut Niccolo Lippo dei Lippin kotiseudultaan. Hän on itse samalla kuitenkin mitä pahin nylkyri, silmänpalvelija, valehtelija, pilkkakirves, pelkuri ja säädytön puheessaan, kaikki 'firenzeläiseen tapaan'. Ja tämä on kuitenkin ainoastaan mitättömän pieni kipuna kirousten tulisateesta, jonka olet antanut tulla Firenzen yli, vain tippuva tähde etikkaa ja sappea vuotavista tertsiineistä, joita komediassasi tarjoat synnyinkaupunkisi maisteltavaksi. Ystäväni, ei ole jaloa häväistä kehtoaan ja herjata äitiään. Se ei kaunista, vaan tekee ikävän vaikutuksen.