»Kerron sinulle, Dante, nukkenäytännöstä, jota äskettäin olin katsomassa arenallamme valepuvussa rahvaan joukossa. Rypistät nenääsi alhaiselle maulleni, joka joutohetkinä tyytyy nukkeihin ja narreihin. Seuraa minua siitä huolimatta mielikuvituksessasi pienen näyttämön eteen. Mitä siellä nähdään? Mies ja vaimo tappelevat. Nainen saa selkäänsä ja itkee. Naapuri pistää päänsä ovenraosta, toruu, nuhtelee, sekaantuu asiaan. Mutta, mitenkäs käy. Urhoollinen nainen ei siedä tunkeilijaa, vaan asettuu miehensä puolelle. 'Minä tahdon saada selkääni', parkuu hän.
»Dante, ystäväni, ylevä henki, joka saa synnyinkaupungissaan huonoa kohtelua, sanoo samoin: 'otan mielelläni vastaan kurituksen'.»
Moni nuori ja terävä katse suuntautui firenzeläiseen. Hän peitti vaieten kasvonsa. Mitä hänen sielussaan liikkui ei tiedä kukaan. Kun hän taas kohotti päänsä, oli hänen otsansa yrmeämpi, suunsa katkerampi ja kaareva nenänsä terävämpi.
Dante kuunteli. Tuuli vinkui linnan nurkissa ja työnsi auki luukun, joka sattui sen tielle. Monte Baldo oli lähettänyt ensimäisen tuiskunsa. Takkavalkean valossa näkyi tupruavia ja hyöriviä lumihiutaleita. Runoilija katseli pyryä. Hiutaleet ajelivat valjuina toinen toistaan, ja niitten keskeymätön pako muistutti takkavalkean väikkyvän ruson hohteessa hänen elämäänsä, joka hänestä tuntui kuin käsistä luisuvalta. Hän värisi vilusta.
Danten herkät kuulijat alkoivat myös tuntea, ettei runoilijalla ollut omaa kotia, vaan että ainoastaan vaihtuvien suosijain epävarma ystävyys tarjosi hänelle katon pään päälle ja suojaa talvelta, joka peitti lumeen sekä kujat että valtatiet. »Koditon raukka», tulivat kaikki ajatelleeksi, ensimäisenä jalomielinen Cangrande.
Ruhtinas nousi pudistaen narrin kuin höyhenen viittansa liepeeltä, astui maanpakolais-raukan luo, tarttui hänen käteensä ja vei hänet omalle paikalleen tulen ääreen. »Tämä paikka on sinun», sanoi hän, eikä Dante vastustanut. Cangrande käytti hyväkseen vapaaksi tullutta jakkaraa. Siitä saattoi hän helposti tarkastaa kumpaakin naista, joiden välissä »helvetin läpi kulkija» istui tulen valossa kertomustaan jatkaen.
* * * * *
»Iltakellojen soidessa Paduassa kokoontui Vicedominin juhlasalin seeteriorsien alle kahdentoista ylhäisimmän suvun eloon jääneet jäsenet ja odottivat isännän astumista sisään.
»Diana pysyttelihe isänsä ja veljensä seurassa. Kuului hiljaista puheensorinaa. Miehet pohtivat perusteellisesti ja vakavasti kysymystä, mikä valtiollinen merkitys olisi kaupungin kahden huomatun suvun liittymisellä toisiinsa avioliiton siteillä. Nuorukaiset naureskelivat puoliääneen munkin naimisiin menoa. Rouvat olivat paavin kirjeestä huolimatta kauhuissaan munkkilupausten rikkomisesta, ainoastaan ne, joita vielä ummussaan olevat tyttäret ympäröivät, olivat arvosteluissaan lempeämpiä ja syyttivät joko olosuhteiden pakkoa taikka munkin hyväsydämisyyttä. Neitoset olivat pelkkänä odotuksena.
»Olympia Canossan läsnäolo herätti ihmettelyä ja tyytymättömyyttä, sillä hän oli puettu silmiinpistävän, melkeinpä kuninkaallisen loistavasti aivan kuin hänellä tulisi olemaan joku pääosa pian alkavassa juhlassa. Sanomattoman liukaskielisesti hän vakuutti jotain Antiopelle, joka pelosta sykkivin sydämin, kuiskaillen ja hartaasti pyytäen koetti saada kiihtynyttä äitiään vaikenemaan. Madonna Olympia oli pahanpäiväisesti suuttunut jo porraskäytävässä, missä Gocciola — herra Burcardo kun paraikaa otti vastaan kahta muuta perhettä — oli kunnioittavasti lausunut hänet tervetulleeksi levittäen kädellään hopeaisilla kulkusilla koristettua tulipunaista vaippaansa. Seisoessaan nyt salissa muiden joukossa kreivitär vaivasi seuraa liioitelluilla eleillään ja piti kaikkia levottomuudessa. Köyhimpiin hän katsoi vilkuilemalla ja nostaen leukaansa. Kaikki olivat yksimielisiä, ettei munkin olisi pitänyt kutsua häntä ja jokainen oli varma siitä, että hourupäinen tekisi munkille jonkin kepposen.