»Burcardo ilmoitti isäntänsä saapuneen. Astorre oli saksalaisista erottuaan kiiruhtanut heti takaisin sillalle löytämättä kuitenkaan enää sormusta tai naisia. Hän soimasi itseään siitä, mitä oli tapahtunut, vaikka oikeastaan oli sattuma ollut kaikkeen syypää, ja iltaa odottaessaan hän päätti vastedes toimia aina järkevästi. Tämä päätös vielä mielessään hän astui keskelle salia kokoontuneitten vieraitten piiriin. Yleinen huomio, joka oli häneen kiintynyt, ja ikäänkuin tähän ilmaan tarttuneet seuraelämän muodot ja vaatimukset estivät häntä esittämästä asiaa niin töykeänä ja osittain rumana, kuin se todellisuudessa oli, ja pakoittivat antamaan sille lievemmän ja miellyttävämmän muodon. Siten hän pysyi todellisuuden ja kaunistellun kultaisella keskitiellä ja piti nuhteettoman puheen.

»'Jalosukuiset vieraat ja säätyveljet», alkoi hän, »kuoleman viikate on meidän, Vicedominien, joukosta niittänyt runsaan sadon. Seisoessani mustaan puettuna tässä edessänne suren isää, kolmea veljeä ja kolmea veljenpoikaa. Että minä en vakavasti harkittuani — hänen äänensä sumentui — ja tunnollisen tutkistelun jälkeen Jumalan kasvojen edessä, ole kirkosta erottuani katsonut voivani kieltäytyä täyttämästä kuolevan isäni viimeistä tahtoa saada jatkua lapsessa ja lapsenlapsessa, arvostelette te joko hyväksyen tai moittien teissä vallitsevan oikeudentunnon tai lempeyden mukaan. Siinä tulette kuitenkin olemaan kanssani samaa mieltä, ettei minun sopinut menneisyyteni vuoksi valikoida tai epäröidä, vaan että ainoastaan lähinnä oleva ja luonnollisin olisi Jumalalle otollinen. Kuka olisi voinut olla minua lähempänä kuin veljeni neitseellinen leski, johon lohduton suru oli minut yhdistänyt. Kalliin kuolinvuoteen ääressä tartuin siis tähän käteen, kuten nytkin siihen tartun» — hän astui Dianan luokse ja toi hänet keskelle salia — »ja panen kihlasormuksen hänen sormeensa.» Diana puolestaan antoi munkille kultasormuksen sanoen: »tätä on pitänyt minun äitini, joka oli totuutta rakastava ja siveä nainen. Minä annan sinulle sormuksen, joka on pysynyt uskollisena.' Läsnäolijat mumisivat juhlallisen onnentoivotuksen, siten päättäen hartaan toimituksen, ja vanha Pizzaguerra, arvokas vanhus — saituus on terveellinen pahe, eikä estä elämästä vanhaksi — vuodatti tavanmukaiset kyyneleet.

»Kreivitär Olympia näki tuulentupansa leimahtavan liekkeihin ja rutisevin hirsin ja pylväin luhistuvan maahan. Hän astui askeleen eteenpäin, kuin olisi tahtonut tulla vakuutetuksi siitä, että oli nähnyt väärin, astui toisen, yltyen raivossaan, ja seisoi kohta, harmaat hiukset pörhöisinä, aivan Astorren ja Dianan edessä antaen hurjan sanatulvan syöksyä huuliltaan.

»'Katala munkki', huusi hän. 'Sormusta vastaan tuossa sormessa todistaa toinen, aikaisemmin annettu'. Hän riuhtasi mukaansa Antiopen, joka seurasi häntä ahdistavassa pelossa liikuttavin, rukoilevin ilmein. Olympia-kreivitär kohotti tyttärensä kättä. 'Tämän sormuksen sinä olet pannut lapseni sormeen firenzeläisen kauppiaan luona sillalla tuskin tunti sitten.' Tällaisena esitti tapahtuman hänen mielikuvituksensa vino peili. 'Jumalaton munkki! Sinä avioliitonrikkoja, eikö maa avaudu ja niele sinua. Hirtettäköön luostarin porttivahti, joka kuorsasi pohmelossaan ja antoi sinun juosta tiehesi. Himojasi sinä tahdoit palvella, mutta sinun olisi pitänyt valita uhriksesi joku muu kuin syyttömästi vainotun, avuttoman lesken turvaton lapsi.'

»Marmorilattia ei kuitenkaan avautunut ja onneton nainen, joka luuli ilmaisseensa oikeutetun äidinvihansa liian lievässä muodossa, näki ympärillä olevien ilmeissä vain pilkallista hymyä tai kokonaan toisenlaista sääliä kuin mitä hän oli odottanut. Hän kuuli takanaan selvästi kuiskattavan: 'houkkio', ja hänen vihansa vaihtui äkkiä mielettömään nauruun. 'Siinä vasta houkkion näette', ivasi hän, 'joka saattoi niin typerästi valita näistä kahdesta. Saatte ratkaista, arvoisat vieraat, ja päättäköön jokainen, jolla on silmät. Katsokaa noita suloisia kasvoja, kukoistavaa nuoruutta', loppua en enää muista, sen vaan tiedän, että kaikki nuorukaiset Vicedominien salissa — ja useampi kuin yksi heistä lienee viettänyt kevytmielistä elämää — kaikki nuorukaiset, sekä pidättyneet että langenneet kääntyivät pois kuulemasta ja näkemästä Olympiaa, joka unhottaen kokonaan siveyden ja häveliäisyyden tunteen parittajan tavoin kaupitteli lastaan.

»Jokaisen salissa olevan kävi Antiopea sääli. Ainoastaan Diana, niin vähän kuin hän epäilikin munkin uskollisuutta, tunsi jonkinlaista hämärää suuttumusta kaunotarta kohtaan, jota niin julkeasti näytettiin hänen sulhaselleen.

»Antiope ehkä herätti Dianassa tyytymättömyyttä siksikin, että hän yhä vielä piti onnetonta sormusta sormessaan. Kenties hän teki sen ollakseen kiihoittamatta jo muutenkin riehuvaa äitiään ja toivoen että todellisuus särkisi tämän haaveet ja muuttaisi hänet ylpeästä nöyräksi, jolloin hän antaisi kaiken tapahtua ainoastaan silmiään pyörittäen ja jotain epäselvää mumisten. Tai kenties oli nuori Antiope itse pistänyt sormenpäänsä kumpuavaan satulähteeseen. Olihan kohtaus sillalla ollut ihmeellinen, ja jos munkki olisi valinnut hänet, olisiko se ollut kummempaa kuin ne vaiheet, jotka riistivät hänet luostarista.

»Nyt oli hän saanut julman rangaistuksen. Mikäli hillittömillä sanoilla voi häväistä, häpäisi häntä nyt hänen oma äitinsä.

»Tumma puna nousi hänen otsalleen ja niskaansa. Sitä seurasi toinen vielä tummempi, ja hän alkoi salin syvässä hiljaisuudessa katkerasti ääneensä itkeä.

»Harmaa raivotarkin kuunteli hämmästyneenä. Hänen kasvonsa vääntyivät hirvittävästi tuskasta, ja hänen vimmansa tuli kaksinkertaiseksi. 'Entä tuo', sähisi hän osoittaen Dianaa, 'kalliosta lohkaistu muovaamaton marmorimöhkäle! Tuo onnistumaton jättiläisnainen, Luojan hutilustyö! Hyi tuollaista pölkkymäistä elotonta ja sielutonta ruumista! Mutta kukapa olisi antanutkaan hänelle sielun? Äpärä äitinsäkö, typerä Orsola, vaiko tuo näivettynyt penninpyörittelijä tuossa? Vaivaisena almuna on hän senkin vähäisen osan sielua antanut, minkä on antanut.'