»Vanha Pizzaguerra pysyi tyynenä. Saiturin valpas ymmärrys esti häntä unhottamasta kenen kanssa hän oli tekemisissä. Mutta hänen tyttärensä Diana unhotti sen. Hänen ruumiinsa ja sielunsa raaka ivaaminen loukkasi häntä ja saattoi hänet vihan vimmaan. Kuullessaan hullun kreivittären vielä kajoovan hänen vanhempiinsa, häpäisevän hänen haudassa lepäävää äitiänsä ja julkisesti herjaavan isää, joutui hän suunniltaan, veti yhteen kulmakarvansa ja puristi nyrkkiään. Kiivas viha teki hänet kalpeaksi, se valtasi hänet kokonaan.
»'Narttu', huusi hän ja löi Antiopea kasvoihin; sillä rohkea tyttö oli epätoivossaan syöksynyt äitinsä eteen. Antiope kirkaisi sydäntä särkevästi.
»Mielipuolen päässä ratas teki täysikierroksen. Rajaton viha muuttui surkeaksi valitukseksi. 'Minun lastani on lyöty', vaikeroi hän, vaipui polvilleen ja nyyhkytti: 'eikö taivaassa enää olekaan Jumalaa'.
»Mitta tuli täyteen. Se olisi vuotanut jo ennemminkin äyräittensä yli, ja asiaan olisi jo aikaisemmin sekaannuttu, jollei kaikki olisi tapahtunut nopeammin kuin mitä ennätin kertoa, niin nopeasti, ettei munkki eikä lähellä oleva Germanokaan ehtineet tarttua Dianan käteen ja estää häntä lyömästä. Ascanio otti kreivittären syliinsä, eräs toinen nuorukaisista tarttui hänen jalkoihinsa ja niin he kantoivat hourupäisen kantotuoliin ja veivät kotiin, kreivittären juuri ollenkaan vastustamatta.
»Diana ja Antiope seisoivat yhä vastakkain, toinen toistaan kalpeampana, Diana katuvana ja masentuneena, Antiope mielenkuohusta mykistyneenä, huuliaan äänettömästi liikuttaen, kykenemättä edes sammaltamaan.
»Munkki täytti ainoastaan ritarillisuuden ja vieraanvaraisuuden vaatimukset tarttuessaan nyt Antiopen käteen ja lähtiessään saattamaan kotiin naista, jota hänen morsiamensa oli kohdellut pahoin. Jokaisen mielestä se oli luonnollista. Varsinkin lienee Diana itse toivonut sitä, että hänen väkivaltaisuutensa uhri joutuisi pois näkyvistä. Hänkin poistui isänsä ja veljensä mukana. Koolla olevien vieraitten mielestä oli hienotunteisinta nyt samalla hävitä viimeiseen mieheen.
»Tarjoilupöydän alta, johon oli katettu amarelleja ja kypronviiniä, kuului kulkusten kilinää. Narrikaapu tuli näkyviin, Gocciola ryömi nelinkontin esiin herkkuja väijymästä. Hänen mielestään kaikki oli päättynyt verrattomasti, sillä hänellä oli nyt täysi vapaus ahmia amarelleja ja tyhjentää lasi toisensa jälkeen. Niin hän nautti täysin siemauksin herkkupöydästä, kunnes kuuli askeleiden lähestyvän. Hän oli livahtamaisillaan tiehensä, mutta vilkaistuaan närkästyneenä häiritsijään huomasi hän paon tarpeettomaksi. Munkki oli palannut kotiin ja näkyi olevan yhtä riemastunut ja juopunut kuin Gocciola, sillä munkki» —
— »rakasti Antiopea», keskeytti Cangranden ystävätär nauraen kouristuksentapaisesti.
»Ruhtinatar, sinäpä sen sanot, hän rakasti Antiopea», toisti Dante surumielisesti.
»Tietysti! Kuinkas muuten! Mahdotonta estää! Niinhän tavallisesti käy!» kaikui koko kuulijapiiristä.