»Hiljaa, nuorukaiset», mumisi Dante. »Se ei ole tavallista. Vai arveletteko, että koko ruumiillaan ja sielullaan antautuva rakkaus on jokapäiväistä, kenties luulette vielä itsekin niin rakastaneenne tai rakastavanne. Erehdytte! Jokainen puhuu kummituksista, mutta harva on niitä nähnyt. Saatte kuulla kumoamattoman todistuksen. Tässä talossa kiertelee muodinmukainen satukirja. Selaillessani sitä varovasti olen kaikenlaisen lorun seasta löytänyt hiukan tottakin. Eräässä kohdassa sanotaan, että rakkaus on harvinaista ja useimmiten päättyy onnettomasti.» Tämän Dante sanoi vakavasti. Sitten hän alkoi laskea leikkiä: »Koska te kaikki olette rakkauteen niin perehtyneitä ja siinä täysinoppineita, eikä minun sitäpaitsi sovi antaa intohimon valtaaman nuorukaisen puhua hampaattomasta suustani, jätän kokonaan kotiinpalanneen Astorren yksinpuhelun ja sanon vain lyhyesti: kun järkevä Ascanio kuunteli hänen puhettaan, niin hän pelästyi ja rupesi saarnaamaan munkille järkeä.»
* * * * *
»Niin armottomastiko sinä aiot supistaa liikuttavaa tarinaasi, Dante», kysyi ruhtinaan helposti syttyvä ystävätär ojentaen rukoilevasti kätensä firenzeläistä kohti. »Anna munkin puhua, että saamme ihastuneina seurata, miten hän siirtyi karheasta naisesta hellään, kylmästä tunteelliseen, kivettyneestä sydämestä sykkivään —»
»Niin firenzeläinen», keskeytti Cangranden puoliso syvässä mielenliikutuksessa ja posket tummassa hehkussa, »anna munkkisi puhua, että saamme ihmetellä, miten hän kokemattomana ja erehtyvänä petti jalon naisen kavalan tähden. Sinä et tunne naisia. Usko minua», hän kohotti voimakkaan kätensä ja puristi sen nyrkkiin, »minä olisin myöskin lyönyt, mutta en järjetöntä raukkaa, vaan luonnollisesti juonittelijaa, joka tahtoi mistä hinnasta tahansa päästä munkin nähtäväksi.» Hän löi nyrkillään ilmaa. Hänen toverinsa vavahti.
Cangrande ei herennyt katselemasta molempia naisia, joiden vastapäätä hän istui. Hän ihaili puolisoansa ja iloitsi hänen voimakkaasta intohimostaan. Sinä hetkenä oli ruhtinatar hänen mielestänsä ehdottomasti kauniimpi kuin hänen pieni, hento kilpailijattarensa, sillä ainoastaan voimakas ruumis ja voimakas sielu voi olla ylevimpäin ja syvimpäin tuntemusten ilmaisijana.
Dante puolestaan hymyili ensimäisen ja ainoan kerran tänä iltana, nähdessään molempien naisten niin vinhasti kiikkuvan hänen satunsa keinussa. Hän ei voinut olla tekemättä hiukan kiusaa. »Jalot naiset», sanoi, hän, »mitä toivotte minulta? Itsekseen puheleminen on järjetöntä. Onko kukaan viisas mies koskaan puhunut itsekseen?»
Hämärästä kohosi vallaton kiharapää, nuori aatelispoika, joka lienee ollut kyyryssä tuttavallisessa piilopaikassa jonkun istuimen tai laahoksen takana, ja huudahti miehekkäästi: »suuri mestari, miten vähän tunnet itseäsi, tai olet tuntevinasi. Ole varma, Dante, ettei kukaan juttele sujuvammin itsekseen kuin sinä, joka menet niin pitkälle, ettet ainoastaan jätä meitä tyhmiä poikia huomaamatta, mutta annat vielä kaunottarenkin kulkea ihan vierestäsi häntä tervehtimättä.
»Todellako», kysyi Dante. »Missä ja milloin?»
»Eilen Adigen sillalla», nauroi poika. »Nojasit kaidepuihin, kun hurmaava Lucrezia Nani kulki ohitsesi, hipaisten toogaasi. Me pojat seurasimme ihastuneina häntä ja kaksi tulista soturia tuli häntä vastaan tavoittaen hänen vienojen silmiensä katsetta, mutta hänen silmänsä etsivät sinua, sillä kuka hyvänsä ei ole ehjin nahoin kulkenut läpi helvetin. Sinä, mestari, katselit Adigen keskellä vierivää aaltoa ja mumisit jotain.»
»Lausuin tervehdykseni merelle. Laine oli kauniimpi neitosta. Mutta palatkaamme molempiin narreihin. Kuunnelkaa, he puhuvat keskenään! Ja kaikkien runottarien nimessä, tästälähtien ei enää kukaan saa minua häiritä, muuten saavuttaa meidät keskiyö vielä satulieden ääressä.