»Pilvetön päivä sammui heleänä hehkuvaan rusoon kellojen soidessa Avea. Munkki yhtyi hiljaa tavanmukaiseen rukoukseen. Kun kaikki muu kellon soitto oli jo ilmassa vaiennut, kajahti sattumalta vielä pari kertaa hänen verrattain korkealla sijaitsevan luostarinsa kellojen rauhallinen, surunvoittoinen ääni. Kaikkialla vallitseva rauha täytti myös munkin mielen.
»Hänen katseensa sattui nuoren soturin kasvoihin, ja hän alkoi tarkastaa tämän karaistuneita piirteitä. Niiden ilme oli valoisa ja iloinen ja se johtui epäilemättä velvollisuudentunnon tyydytyksestä mutta varmaan myöskin ilman harkintaa ja laskelmia sattuneesta onnesta, joka kuljetti häntä autuaitten saaren satamaan, kunnian paisuttaessa ritarillisuuden purjetta: 'Suloinen viattomuus', huokaili soturi.
»Munkki ymmärsi tuossa tuokiossa, että Dianan veli petti itseään kuvitellessaan olevansa epäitsekäs, hän huomasi, että Germano alkoi rakastaa Antiopea, ja että he siis olivat kilpailijoita. Hän tunsi terävän pistoksen sydämessään, sitten toisen niin repivän, että hän oli huutaa. Oli kuin kokonainen pesä kiukkuisia käärmeitä olisi piehtaroinut hänen rinnassaan. Arvoisat ystäväni, varjelkoon Jumala meitä kaikkia, sekä miehiä että naisia, mustasukkaisuudesta! Se on tuskallisin kaikista kärsimyksistä ja ketä se kalvaa, hän on onnettomampi kuin ne, jotka komediassani ovat joutuneet kadotukseen.
»Tuska väänsi munkin kasvoja ja hänen sydäntään kouristi, kun hän itsetietoisen kosijan perässä astui palatsin rappusia. Talo oli autio ja oman onnensa nojaan jätetty. Kreivitär Olympia oli kaikesta päättäen sulkeutunut huoneeseensa. Palvelijoita ei näkynyt, ja ovet olivat auki. Munkki ja Germano kulkivat useampien jo hämärtyvien huoneiden läpi kenenkään ilmoittamatta heidän tulostaan. Viimeisen huoneen kynnykselle he pysähtyivät, sillä he näkivät nuoren Antiopen istuvan ikkunalla.
»Apilaanlehden muotoon kaartuvasta ikkunasta heloitti voimakas iltarusko verhoten puoliympyräisenä valovyönä viehättävän olennon rintaa ja niskaa. Päälaelle koottu hiussykkyrä muistutti orjantappurakruunua, ja riutuvat huulet joivat taivaan kirkkautta. Lyöty tyttönen istui häpeän taakasta väsyneenä, silmät ummessa ja kädet hervottomina, mutta syvällä sisimmässään hän riemuitsi ja kiitti kärsimäänsä solvausta, sillä se oli iäksi yhdistänyt hänet Astorreen.
»Eikö vielä tänäkin päivänä, kuten maailmanloppuun asti, korkein rakkaus syty syvimmästä säälistä? Kuka voi kylmänä nähdä kauniin syyttömästi kärsivän. En ole mikään pilkkaaja, osaan kyllä eroittaa asiat toisistaan, mutta häväistiinhän Vapahtajaakin, ja me suutelemme hänen naarmujaan ja haavojaan.
»Antiope ei vaivannut päätään sillä, rakastiko Astorre häntä vai eikö. Hän tiesi sen, hänen ei tarvinnut epäillä. Hän oli siitä vielä varmempi kuin rintansa hengityksestä tai sydämensä sykinnästä. Astorre ja hän eivät olleet vaihtaneet ainoatakaan sanaa koko matkalla, jonka he olivat kulkeneet yhdessä. Kädet eivät puristaneet toisiaan lujemmin erotessa kuin matkalle lähtiessäkään; pusertamatta toisiaan ne kasvoivat yhteen. Ne yhtyivät kuin kaksi kevyttä henkistä liekkiä, mutta erotessa oli niitä yhtä vaikea riistää toisistaan kuin juuria maasta.
»Antiope oli kajonnut luvattomasti toisen omaisuuteen ja ryöstänyt Dianalta, mikä tälle kuului milteipä viattomuudessaan, sillä rakkaus oli vienyt häneltä sekä omantunnon että arvostelukyvyn. Padua, joka torneineen avautui hänen eteensä, äiti, Astorren munkkilupauksen hylkääminen, Diana, koko maailma oli häipynyt hänen näkyvistään. Oli olemassa vain pohjaton taivas täynnä valoa ja rakkautta.
»Astorre oli vielä viimeisellä portaalla käynyt sisäistä taistelua, jonka hän nyt luuli voittaneensa. 'Minä uhraan kaikki', kerskaili hän itselleen, 'ja olen Germanolle kosinnassa apuna'. Viime hetkellä huusi hän vielä avukseen kaikki pyhimyksensä, ennen kaikkea pyhän Fransiskuksen, itsekieltämyksen sankarin. Astorre painoi käsiään rintaansa vasten ja uskoi taivaan avulla surmanneensa käärmeet ja olevansa vahva kuin Herkules. Mutta neliarpinen pyhimys oli hyljännyt uskottoman opetuslapsensa, joka ei ollut pitänyt kaapuaan eikä munkkiköyttään kunniassa.
»Germano suunnitteli puhettaan, mutta ei päässyt niitä kahta perustetta pitemmälle, joista hän jo alussa oli ollut selvillä. Hän ei muuten vähääkään arkaillut — olihan hän jo usein sodassa saanut puhua saksalaisilleen — eikä tyttö häntä peloittanut. Odottamista hän vain ei voinut sietää enemmän nyt kuin taistelun edelläkään. Hän kilisytti miekkaa hiljaa panssaria vasten.