»Antiope lyyhistyi pelosta, katsahti ovelle ja nousi äkkiä seisomaan selkä ikkunaa vasten ja hämärään peittyvät kasvot kääntyneinä pimeässä tervehtiviä miehiä kohti.

»'Tuon lohdutusta Antiope Canossalle', alkoi Germano. 'Astorre Vicedomini, jota munkiksi kutsutaan, sisareni Dianan puoliso, on tullut mukaani päteväksi todistajaksi. Tulen nimittäin pyytämään sinua vaimokseni sinulta itseltäsi, koska isäsi ei ole elossa ja äitisi on siinä tilassa, missä hän on. Sisareni on loukannut sinua' — Germano ei saanut sanotuksi voimakkaampaa, Dianalle epäedullisempaa sanaa, sillä hän kunnioitti sisartaan — 'ja minä olen tullut veljenä sisareni tekoa sovittamaan. Kun lähestytte toisianne, Diana Astorren omana ja sinä minun vaimonani, voitte helpommin ojentaa toisillenne sovinnon käden'.

»Munkin herkkää mieltä loukkasi, että solvaus ja kärsimys, lyöjä ja lyöty näin häikäilemättä asetettiin samalle tasolle — vai kiemurteliko käärme? 'Germano, niin ei kosita', kuiskasi hän panssaroidulle toverilleen.

»Germano kuuli sen, ja kun Antiope varjossa pysyi vaiti, yrmistyi hän. Nuori soturi tunsi, että olisi pitänyt puhua hellemmin, mutta siitä huolimatta hän jatkoi vieläkin tylymmin. 'Koska isänne on kuollut ja äitinne on siinä tilassa', toisti hän, 'tarvitsette te miehen turvaa. Sen saitte nähdä tänään, nuori ruhtinatar. Ette kaiketi halua toista kertaa tulla häväistyksi ja lyödyksi koko Paduan nähden. Tulkaa omakseni heti empimättä ja minä suojelen teitä kiireestä kantapäähän'. Germano ajatteli panssariaan.

»Astorren mielestä oli kosinta pöyristyttävän karkea. Hänestä Germano kohteli Antiopea kuin sotavankia — vai sihisikö käärme? 'Niin ei kosita, Germano', läähätti hän. Soturi kääntyi häneen puoleksi. 'Jos osaat paremmin, niin kosi minun puolestani', sanoi hän nyrpeänä ja astui syrjään antaen tilaa Astorrelle.

»Silloin munkki lähestyi Antiopea, laskeutui toiselle polvelleen, nosti rukoilevasti kätensä ja katseli arasti kysyen herttaista päätä kuulakkaa kultataustaa vasten. 'Löytääkö rakkaus sanoja', mumisi hän. Hämärää ja äänettömyyttä.

»Vihdoin kuiskasi Antiope: 'kenelle kosit, Astorre?'

»'Veljelleni, Germanolle', sanoi munkki tukahdetusti. Tyttönen peitti käsillään kasvonsa.

»Germanon kärsivällisyys loppui. 'Puhun teille saksaa. Suoraan asiaan,
Antiope Canossa', tokaisi hän kömpelösti, 'tuletko vaimokseni vai etkö?'

»Antiope huojutti pientä päätään vienosti ja hiljaa mutta kuitenkin» selvästi, vaikka huone yhä pimeni.