»Tuo paljasjalkainen munkki oli siinä polvillaan kuin Jumalan lähettämänä juuri tänä hetkenä viimeisen kerran varoittamassa Astorrea. Lääke muuttui kuitenkin myrkyksi Astorren polttavissa suonissa. Nähdessään entisen luostarielämänsä kuin ruumiillistuneena edessään valtasi hänet raivoisan uhman henki. Tallasin jalkoihini ensimäisen pyhän lupaukseni, miksi en tallaisi toista? Pyhät antoivat minun sortua. Ehkäpä he nyt auttavat ja suojelevat minua syntisenä. Hurjistuneena hän tarttui Antiopeen ja pikemmin kantoi kuin talutti hänet portaita alas; mutta kreivitär Olympia, jonka järki lyhyen selkeyden jälkeen taas oli sekaantunut, läimähytti oven kiinni, ikäänkuin ottaen vangikseen kauan pyydystetyn ja vihdoin tavoitetun otuksen, ja jäi kuuntelemaan avaimenreiästä.
»Mitä hän näki, ei tiedä kukaan. Tarinan mukaan olisi Astorre paljastanut miekkansa, uhannut paljasjalkaista ja vihdoin hänet surmannut, mutta se on mahdotonta, koska hänellä ei milloinkaan ollut miekkaa kupeellaan. Luultavampaa on, että paljasjalkainen — surullista kyllä — turmeltuneena munkkina pisti poveensa rahapussin, jonka Astorre oli ottanut mukaansa mennessään ostamaan Dianalle kihlasormusta.
»Ovella kuuntelevan kreivittären kasvoista huomaan kuitenkin, että pappi vastusteli, että munkit joutuivat käsikähmään, ja raskaassa holvissa tapahtui iljettävä kohtaus. Kreivitär ymmärsi, että kysymyksessä oli rikos, ja että lain koura ja petetyn morsiamen kosto tulisivat uhkaamaan häntä, koska hän oli tämän rikoksen alkuunpanija ja siis osallinen siihen. Sitä paitsi oli hänen miesvainajansa mestauksen vuosipäivä tulossa, ja hän arveli siksi, että hänen oma mieletön päänsä voisi joutua mestauslavalle. Hän oli jo kuulevinaan Ezzelinon askelten lähenevän ja karkasi pakoon huutaen 'auttakaa! Murhaaja!'
»Tuskissaan hän syöksyi käytävän ikkunaan, josta näkyi palatsin ahdas piha. 'Muulini, kantotuolini', huusi hän pihalle. Palvelijat nauroivat ristiriitaiselle käskylle — sillä muulia käytettiin maalle ja kantotuolia kaupunkiin lähdettäessä — ja alkoivat nousta veltosti nurkastaan, jossa he olivat kurpitsalyhdyn valossa juoneet ja pelanneet arpapeliä. Vanha tallimestari, ainoa palvelijoista, joka oli pysynyt emännälleen uskollisena, satuloitsi huolestuneena pari muulia ja talutti ne portista kadunpuoleiselle pihalle; hän oli seurannut kreivitär Olympiaa jo monelle turhanpäiväiselle retkelle. Muut palvelijat kuljettivat hänen takanaan pilaa tehden kantotuolia.
»Palatsin komeissa portaissa törmäsivät vastakkain kreivitär, joka heikkopäisillekin ominaisesta, voimakkaasta itsesäilytysvaistosta oli unohtanut rakkaan lapsensa, ja levoton Ascanio, joka ei ollut kuullut mitään asiain menosta ja rauhattomaksi tulleena oli siksi lähtenyt saamaan tietoja.
»'Signora, mitä on tapahtunut', kysyi hän kiireesti.
»'Onnettomuus', vaakkui kreivitär kuin lentoon pyrähtävä korppi, juoksi alas portaita, istuutui muulinsa selkään, kannusti sitä vimmatusti kantapäillään ja katosi pimeään.
»Ascanio kulki pimeiden salien läpi etsien ihmisiä ja tuli lopuksi Antiopen huoneeseen, jota valaisi kreivitär Olympian jättämä lyhty. Hänen siinä silmäillessään ympärilleen avautui kappelin ovi, ja kaksi ihanaa, aavemaista olentoa astui esiin ikäänkuin maan alta. Rohkea nuorukainen alkoi vavista. 'Astorre, teidät on vihitty!' Munkin sointuisa nimi kajahti holveissa kuin sotatorvi samana päivänä oli kajahtanut. 'Ja sormessasi on vielä Dianan sormus!'
»Astorre tempasi sen sormestaan ja viskasi menemään.
»Ascanio riensi avonaiseen ikkunaan, josta sormus oli hävinnyt. 'Se on vierähtänyt kahden katukiven väliin', kuuli hän kadulta ja näki turbaneja ja rautahaarniskoja välähtävän. Voudin yövartiasto oli alkanut yöllisen kierroksensa.