»'Voit sen tehdä', vakuutti Muhamed.
»Antiope kietoi kätensä munkin ympärille ja valitti vielä epätoivoisemmin kuin äsken: 'meidät tahdotaan eroittaa. Astorre, älä jätä minua! Älä edes hetkeksikään, älä silmänräpäykseksikään, muuten kuolen!' Munkki kohotti miekkaa.
»Ascanio, jolle väkivalta yleensä oli vastenmielistä, katsoi kysyvästi saraseeniin. Abu Muhamed silmäili isällisesti nuorta paria: 'syleilköön varjot toisiaan', sanoi hän sitten suopeasti, siksikö ehkä että oli filosofi ja elämä hänestä oli vain harhanäky, vai ajatteliko hän kenties näin: huomenna Ezzelino voi tuomita heidät kuolemaan, suotakoon rakastuneille perhosille heidän lyhyt hetkensä.
»Ascanio ei epäillyt elämän todellisuutta ja oli siksi sitä taipuvaisempi ymmärtämään saraseenin sanat jälkimäisessä merkityksessä. Ei ainoastaan kevytmielisyytensä — jos kohta hän olikin kevytmielinen — vaan myös hyvän sydämensä ja inhimillisyytensä vuoksi hänen oli mahdoton eroittaa rakastuneita toisistaan.
»'Astorre, tunnetko minut', kysyi hän.
»'Olit ystäväni', vastasi munkki.
»'Ja olen vieläkin. Uskollisempaa sinulla tuskin on'.
»'Älä eroita minua Antiopesta', rukoili munkki niin liikuttavalla äänellä, ettei Ascanio voinut vastustaa. 'Olkaa sitten yhdessä, kunnes joudutte oikeuden eteen'. Ascanio ja Abu Muhamed kuiskailivat keskenään.
»Saraseeni lähestyi munkkia, irroitti hänen kätensä sormi sormelta miekankahvasta ja antoi miekan liukua tuppeen. Sitten hän meni ikkunan luo, antoi väelleen merkin, ja saraseenit tarttuivat kreivitär Olympian kadulle jääneeseen kantotuoliin.
»Paettiin kiireesti pitkin pimeää katua, ensimäisenä Antiope neljän saraseenin kantamana, hänen vieressään munkki ja Ascanio, heidän jälessään turbanipäiset miehet ja viimeisenä Abu Muhamed.