»Riennettiin pienen torin yli, sitten valaistun kirkon ohi. Kun pakolaiset olivat tulleet pimeän kadun päähän, törmäsivät he yhteen toisen kulkueen kanssa, joka tuli heitä vastaan. Syntyi kiivas kina. 'Tilaa Sposinalle', huusi vastaantuleva joukko. Lähellä olevasta kirkosta saapui paikalle kuoropoikia, kädessä pitkät kynttilät, joiden lepattavaa liekkiä he koettivat toisella kädellään suojata. Kynttilöiden kellertävässä valossa näkyi kallellaan oleva kantotuoli ja kumoon menneet paarit. Sposina oli nuori, kuollut morsian, kansan lapsi, jota vietiin hautaan. Kuollut ei liikahtanut vaan antoi tyynesti jälleen nostaa itsensä paareille. Koolla oleva kansanjoukko näki munkin kiertävän kätensä Antiopen ympärille, joka oli hypännyt kantotuolista, ja tiesi samalla, että munkki sinä päivänä oli kihlannut Diana Pizzaguerran. Abu Muhamed palautti järjestyksen. Muitta onnettomuuksitta saavuttiin Vicedominien palatsiin.
»Astorren ja Antiopen tulo herätti palvelijoissa ihmettelyä ja säikähdystä. Sanomatta jäähyväisiä Abu Muhamedille ja Ascaniolle katosivat puolisot porttiholviin. Ascanio kääriytyi tiukemmin vaippaansa ja seurasi vielä vähän matkaa saraseenia, joka kiersi valvottavanaan olevaa linnaa, lukien sen torneja ja mitaten silmillään sen muureja.
»'Tehty päivätyö', sanoi Ascanio.
»'Autuas yö', vastasi saraseeni katsellen kimmeltävää tähtitaivasta. Tähdet kulkivat äänettöminä ratojaan, ihmiskohtaloita ohjaten tai ohjaamatta,— kunnes uusi päivä, Astorren ja Antiopen viimeinen, sytytti jumalaisen soihtunsa.
»Päivän sarastaessa oli tyranni veljenpoikansa kanssa noussut linnantorninsa pienen pyöreän ikkunan ääreen kuuntelemaan torille kerääntyneen ihmisjoukon kiihtynyttä sorinaa, joka kuohui ja kohisi kuin aaltoileva meri.
»Huhu kantotuolin ja paarien yhteentörmäyksestä edellisenä päivänä ja siitä syntyneestä mellakasta oli nuolen nopeudella levinnyt yli koko kaupungin. Sekä valveilla että unessa ajateltiin vain munkkia ja hänen häitään, miten tuo jumalaton ei ollut tyytynyt taivaallisen lupauksensa rikkomiseen, vaan oli rikkonut maallisenkin, pettänyt morsiamensa, heittänyt pois kihlasormuksensa ja suoraa päätä syttynyt toiseen naiseen ja kosinut häntä, viisitoista-vuotiasta tyttöstä, elämän keväimessä olevaa kukkaa. Revitystä kaavusta oli lentänyt ilmoille ahne petolintu.
»Arveltiin oikeudenmukaisen tyrannin jättävän huomioon ottamatta syyllisten korkean aseman ja panevan saraseeninsa vartioimaan taloa, johon puolisot olivat piiloutuneet. Luultiin hänen jo tänään ottavan käsiteltäväkseen näiden kahden ylhäisen rikoksen — nuori, rikollinen Antiope oli Canossan sukua, — saattavan siveän Dianan oikeuksiinsa ja heittävän syyllisten veriset päät ikkunasta kunnon kansalle, jota aateliston huono esimerkki oli loukannut.
»Silmäillen kiihtynyttä ihmisjoukkoa, antoi tyranni Ascanion kertoa edellisen päivän tapahtumat. Munkin rakastuminen ei näyttänyt ollenkaan liikuttavan Ezzelinoa; vain sormuksen vierähtäminen sillalle kiinnitti hetkeksi hänen huomiotaan uutena kohtalon ilmenemismuotona. 'Lausun paheksumiseni siitä, ettet eilen erottanut heitä toisistaan, kiitokseni taas, että vartioit heitä. Dianan kihlaaminen pysyy voimassa. Väkivallalla tai rahapussilla hankittu vihkiminen on kaikkea muuta kuin pätevä. Pappi, joka antoi säikäyttää itseänsä tai ei kestänyt rahan houkutusta, ansaitsee hirsipuun; roikkukoon siinä heti kun on saatu kiinni. Kysyn vielä kerran, minkätähden sinä et asettunut syyntakeettoman ja lapsen väliin, minkätähden et temmannut hoipertelevaa miestä huumaantuneen naisen sylistä? Annoit heidät toisillensa. Nyt he ovat aviopuolisoja'.
»Ascanio, jonka mieli yön levon jälkeen taas oli kevyt ja valoisa, koetti pidättyä hymähtämästä. 'Sinä, epikurolainen», soimasi Ezzelino häntä. Mutta nuorukainen alkoi imarrella tyrannia: 'siinä nyt ollaan, ankara setäni! Kunpa vaan ottaisit jutun ratkaistaksesi, olisi kaikki pelastettu. Olen kutsunut asianomaiset tuomioistuimesi eteen nyt yhdeksän aikaan.' Vastapäätä olevassa kirkontornissa löi kello yhdeksän. 'Jos vain tahdot, Ezzelino, niin luja ja taitava kätesi avaa solmut; sinullehan se on leikkiä. Rakkaus on valmis tuhlaamaan, ja itaruudelle on kunnia vierasta. Rakastuneelta munkilta saa tuo vanha saituri, joksi me kaikki tunnemme arvoisan Pizzaguerran, mitä ikänä hän pyytää. Germano tosin kyllä vetää esiin miekkansa, mutta käsket hänen pistämään sen takaisin tuppeen. Hänhän on sinun väkeäsi ja tottelee, vaikkakin kiristelee hampaitaan'.
»En tiedä, onko minulla oikeus suojella munkkia Germanon miekalta. Astorre viskasi ensin sandaalinsa menemään, sitten hän tallasi ritarikengät länttään ja antoi munkin cantus firmuksen vaihtua pahanpäiväiseen katurenkutukseen. Saako hän enää elää? Voiko hän? Minä kyllä puolestani suon tuon häilyvän miesparan säilyttää henkensä. Mutta hänen kohtaloonsa en voi vaikuttaa mitään. Jos Germanon miekka on tuleva hänen osakseen, voin ainoastaan lykätä onnettoman hetken tuonnemmaksi. Joskus se kuitenkin on tuleva. Olen siitä varma. Senkaltaista olen kokenut.» Ja tyranni vaipui syviin mietteisiin.