»Torilta kuului epäselvää sorinaa, joka loittoni ja hiljeni.
»'Miten sinulla on paljon ystäviä', teki Ascanio pilaa.»
* * * * *
Dante hengitti syvään. Sitten hän lopetti nopeasti.
»Julistettuaan tuomionsa tyranni ratsasti keskipäivällä linnoitukseen, jota hänen toimestaan paraikaa rakennettiin. Hän toivoi ehtivänsä ajoissa Paduaan näkemään Antiopen nöyrtymistä Dianan edessä.
»Mutta vasten tahtoansa ja kaikkia laskelmiaan oli hänen pakko viipyä muutaman peninkulman päässä kaupungista olevassa linnoituksessa. Saraseeni ratsasti sinne hänen jälkeensä ja toi keisarilta omakätisen kirjoituksen, johon oli heti vastattava. Asia oli tärkeä. Ezzelino oli joku aika sitten yöllä hyökännyt Ferraran alueella olevaan linnoitukseen, jonka päällikköä, erästä sicilialaista, hän tarkkanäköisyydessään epäili petturiksi. Hän oli valloittanut sen ja pannut epäilyksen alaisen keisarillisen voudin kahleisiin. Staufilainen vaati nyt tiliä tästä viisaasta mutta varomattomasta teosta. Ezzelino nojasi otsaansa, joka oli ankarassa työssä, vasenta kättään vasten ja antoi oikean kätensä kiitää pergamenttia pitkin. Kynä viekoitteli ensimäisestä pergamentista toiseen ja toisesta kolmanteen. Hän esitti ylhäiselle apellensa perinpohjin suunnitellun sotaretken tarkoituksen ja onnistumismahdollisuudet. Näin vierähti häneltä hetket ja tunnit. Vasta noustessaan jälleen hevosensa selkään huomasi hän tähtien tutusta asennosta — ne loistivat ihmeen kirkkaina — tuskin saapuvansa Paduaan ennen keskiyötä. Ezzelino jätti seurueensa kauas jälkeensä ja kiiti vinhasti, kuin aave, yli öisen tasangon. Hän piti kuitenkin tarkasti silmällä tietä ja kiersi matalatkin kuopat, joiden yli hän olisi muulloin rohkeasti ratsastanut; hän ei tahtonut suoda kohtalolle tilaisuutta estää hänen matkaansa. Sitten syöksyi hän taas nuolena eteenpäin, mutta Paduan tulia ei vieläkään näkynyt.
»Vicedominin muurien peittyessä nopeasti yltyvään hämärään kokoontui juopunutta kansaa palatsin edessä olevalle pienelle torille. Nähtiin vallattomia, rajuja ja hullunkurisia kohtauksia. Väentungoksessa kiiri hillitön, miltei vihamielinen ilo, humaltunut huuma, johon yläkoulusta päässeet nuorukaiset sekoittivat iva- ja kokkapuheitaan.
»Alkoi kuulua venytettyä laulua, samantapaista kuin maalaisten virrenveisuu. Eräästä Vicedominin omistamista lukuisista kylistä oli saapunut talonpoikaiskulkue, vanhaa ja nuorta väkeä, munkkia onnittelemaan. Nämä ihmisraukat eivät olleet syrjäisessä kylässään kuulleet mitään siitä, että munkki oli jättänyt entisen säätynsä, tiesivät vain hämärästi nuoren perillisen naimisiin menosta ja olivat jo ennen päivänkoittoa lähteneet matkalle tavanmukaisin häälahjoin. Nyt he tulivat perille pitkän vaelluksen jälkeen maantienpölyssä. Kumarassa ja toisiinsa painautuen astuivat he hitaasti yli aaltoilevan torin; milloin vilahti kulkueesta nuori poika, miltei vielä lapsi kantaen hunajakakkua, milloin arka, ylpeä neitonen käsissään surkeasti määkivä lammas, jonka jalat oli sidottu yhteen. Jokainen toivoi hartaasti pian saavansa nähdä uuden isäntänsä.
»He katosivat vähitellen porttiholviin, jossa aina muulloin niin ystävällinen Ascanio ylläpiti järjestystä kimein, ärtynein äänin. Portin molemmin puolin loimusi tulisoihtuja, anastaen kokonaan vallan sammuvalta päivänvalolta.
»Kuta kauemmas ilta kului sitä rohkeammaksi ja hurjemmaksi tuli väkijoukko. Kun naamioidut, ylhäiset vieraat alkoivat saapua, tyrkittiin heitä, palvelijat työnnettiin syrjään ja heidän käsistään temmattiin soihdut, jotka tallattiin sammuksiin kivikatuun. Tungoksessa eroitettiin naiset miehistä, joiden seurassa he olivat, ja nyt voitiin mielin määrin tehdä heille kiusaa saamatta rangaistukseksi miekanpistoa, joka koska tahansa muulloin olisi seurannut tällaista hyökkäystä.