»Diana-jumalattareksi pukeutunut kookas nainen koetti lähellä palatsin porttia päästä erilleen muutamista papeista ja alakoulun oppilaista, jotka piirissä häntä ympäröivät. Eräs laihanpuoleinen mies tahtoi loistaa mytologian tiedoillaan. 'Et ole Diana', kehitteli hän puhuen nenäänsä, 'kyllä minä tiedän, kuka olet. Tässä on kyyhkysesi', ja hän osoitti hopeaista puolikuuta jumalattaren otsalla. Mutta naamioitu nainen ei ruvennut Afroditen tavoin mielistelemään, vaan suuttui kuin ankara Artemis. 'Menkää tiehenne, siat', komensi hän. 'Minä olen siveä jumalatar ja inhoan pappeja!' 'Kur, kur', kuhersi hongankolistaja tavoittaen häntä luisevalla kädellään. Mutta samassa hän parahti kimeästi ja nosti vaikeroiden kättään. Siinä oli lukemattomia haavoja, joista veri tulvana virtasi. Raivostuneen tytön oli onnistunut pistää kätensä viineen — hän oli salaa ottanut veljensä viinen — ja oli terävällä nuolella rangaissut inhoittavaa kättä.

»Tätä kohtausta seurasi toinen yhtä törkeä, vaikkakaan ei verinen. Hurjan ja huumaantuneen väkijoukon läpi raivasi itselleen tietä omituinen soittokunta törähytellen mitä sekamelskaisinta ja hirvittävintä, rämisevää, vinkuvaa ja korviaviiltävää soittoa, joka lähinnä muistutti raivoisaa, helvetillistä toraa. Siihen kuului kaikkein alhaisinta ja huonointa väkeä: taskuvarkaita, parittajia, ilotyttöjä ja katupoikia. Toiset puhalsivat pillejä, toiset paukuttelivat rumpuja, toiset vihelsivät, piipittivät, määkyivät ja röhkivät. Kuljettiin eriskummallisen parin edellä ja jäljessä. Isokasvuinen, rappiolle joutunut entinen kaunotar kävi käsi kädessä munkin kanssa, jolla oli yllään repaleinen kaapu. Munkki oli luostariveli Serapion, joka Astorren esimerkin kiihoittamana oli eräänä yönä karannut luostarista ja jo viikon ajan ryöminyt katuloassa. Palatsin pimeästä muurista ulkonevan valaistun komeron eteen pysähtyi joukko ja nainen huusi, matkien julkista kuuluuttajaa: 'kuuluutetaan ja tehdään tiettäväksi: kohta nukkuu munkki Astorre puolisonsa Antiopen vieressä!' Seurasi hillitön naurunremahdus.

»Kapeasta kaari-ikkunasta liehui Gocciolan kilisevä narrikaapu ja hänen surumieliset kasvonsa tulivat näkyviin.

»'Ole vaiti, hyvä ihminen', ruikutti narri itkussa suin. 'Häpäiset kasvatustani ja loukkaat häveliäisyyttäni'.

»'Älä veikkonen, siitä pahastu. Mehän vaan puhumme, mitä ylhäiset tekevät. Liimaamme nimiliput lääkepurkkeihin'.

»'Kuolemansyntini nimessä', riemuitsi Serapion, 'sen juuri teemmekin. Veli Astorren häät ovat ennen keskiyötä Paduan joka torilla kuuluutettavat. Eteenpäin, mars! Hei vaan', ja hän työnsi paljaan säärensä — jalassa oli vain sandaalit — esiin tahratun kaapunsa roikkuvista riekaleista.

»Pila, jota kansanjoukko kuunteli meluavalla riemulla, kaikui öisen linnan jyrkissä muureissa — palatsin ikkunoista olivat useimmat pihalle päin.

»Hiljaisessa, suojatussa huoneessa puki ja koristeli Sotte toisen kamarineidon avustamana Antiopea, Astorren ottaessa portaissa vastaan vieraita, joiden tulva ei näkynyt ollenkaan loppuvan. Antiopea tähyili hänen oma pelästynyt katseensa hopeapeilistä, jota toinen kamarineidoista kateellisen näköisenä piti hänen edessään paljain, julkein käsivarsin.

»'Sotte', kuiskasi nuori aviovaimo palvelijalle, joka palmikoi hänen hiuksiansa, 'olet minun näköiseni ja me olemme samankokoisia; vaihda minun kanssani vaatteita, jos vähääkään pidät minusta! Mene vetämään sormus hänen sormestaan! Katuvana ja nöyränä! Kumarru hänen eteensä kädet ristissä rinnalla, kuin olisit hänen halvin orjattarensa. Laskeudu polvillesi, ryömi maassa, alennu niin syvään kuin voit. Kun vaan saat häneltä sormuksen! Minä palkitsen ruhtinaallisesti.» Nähdessään Soten epäröivän, rukoili Antiope hartaasti: »ota häneltä sormus, saat kaikki kalleudet, jotka nyt ovat ylläni'. Turhamainen Sotte ei voinut enää vastustaa.

»Astorre oli hetkeksi riistäytynyt isännän velvollisuuksista ja pistäytyi katsomaan armastaan. Hän näki Antiopen ja Soten vaihtavan vaatteita ja arvasi. 'Ei, Antiope! Niin vähällä et pääse! Sanassa täytyy pysyä. Minä pyydän rakkaudeltasi tätä uhria. Minä vaadin!' Hän kumartui suutelemaan rakasta niskaa. Ankarien sanojen näin muuttuessa hyväilyksi tuli Ascanio kiireesti ilmoittamaan munkille, että Vicedominin alustalaisia oli saapunut ja että he tahtoivat viipymättä antaa lahjansa saadakseen yön viileydessä palata kotiansa. Kun Antiope kääntyi suutelemaan miestään, suuteli hän tyhjää.