Kustaa katseli kokousta moittivilla silmäyksillä. Silloin pääsi myrsky valloilleen. Kummallista — kuningas, suuttuneena siitä, ett'ei noiden kopeain muotojen, ylpeäin ryhtien ja loistavain sotapukujen takana ollenkaan ollut niiden mukaista sydämmenjaloutta, käytti kopeutta masentaessaan ja rikosta rangaistessaan tahallaan karkeata, melkeinpä moukkamaista puhetapaa, joka ei muuten ollut hänen omaistansa.
"Rosvoja ja varkaita olette te ensimäisestä niin viimeiseen asti! Hävetkää toki! Te varastatte ja ryöväätte omia kansalaisianne ja uskonveljiänne! Hyi! Minua inhottaa! Sydäntäni oikein pakottaa! Teitä vapauttaakseni olen minä tyhjentänyt rahastoni — neljäkymmentä tynnyriä kultaa — enkä ole teiltä ottanut edes senkään vertaa, että olisin siitä itselleni saanut ratsuhousut! Niin, ennen toden totta olisin ratsastanut paljain säärin kuin vaatettanut itseäni saksalaisten omaisuudella! Teille olen lahjoittanut kaikki, mitä käsiini on joutunut, enkä ole itseäni varten pitänyt sikoläättiäkään!"
Niin kovin ja suorin sanoin nuhteli kuningas noita ylimyksiä.
Sitte kääntäen puheensa toiselle uralle kiitti hän heidän urhoollisuuttaan, heidän moitteetonta ryhtiään taistelukentällä ja sanoi moneen kertaan: "Urholliset te kyllä olette, niin, sen minä tunnustan! Teidän ratsastuksessanne ja taistelemisessanne ei ole moittimista!" mutta nyt leimahti toinen vielä kiivaampi puuska: "Kapinoitteko minua vastaan?" kysyi hän uhkaavaisesti; "olkoon menneeksi, kyllä minä suomalaisteni ja ruotsalaisteni kanssa taistelen teitäkin vastaan, niin että räpäleiksi jäätte kaikki tyyni!"
Sitte lopetti hän puheensa kristillisellä kehoituksella ja rukouksella, että saatu oppi juurtuisi sydämmiin. Herra Erlach kuivasi kädellään kyyneleen. Muiden herrojen muoto osoitti, ett'ei tuo kaikki heihin kuulunut, mutta ryhti oli heillä selvästi jo muuttunut sävyisämmäksi. Muutamat näyttivät liikutetuiltakin. Saksalainen luonne sietää paremmin karkeata, suoravaista haukkumista kuin laimeaa saarnaa tai hienoa, pistävää pilkkaa.
Niinpä olisi nyt kaikki ollut hyvin ja järjestyksessä. Mutta Lauenburgin herttua peittelemättömässä hävyttömyydessään lausui puoleksi kuninkaalle, puoleksi säätyveljilleen kopeat sanat:
"Mitä tarvitsee majestetin suuttua mitättömästä? Mitä me herrat olemme rikkoneet? Keventäneet vaan omien alamaistemme kuormat!"
Kustaa kalveni. Hän viittasi teloittajalle, joka oven toisella puolen nojasi seinää vasten.
"Laske kätesi tämän herran olkapäälle", käski hän.
Teloittaja astui esiin, mutta ei uskaltanut täyttää käskyä; sillä herttua oli sivaltanut miekkansa tupesta ja pelottavaa murinaa kuului joka taholta.