Kustaa tempasi miekan herttuan kädestä, painoi sen kärjen maahan ja ponnahutti terän kappaleiksi. Sitte tarttui hän teloittajan leveään ja karvaiseen käteen sekä painoi sen itse ikäänkuin halvautuneen herttuan olkapäälle ja piti sitä siinä hetkisen.
"Sinä olet valtakunnan-ruhtinas, konna, sentähden ei minun sovi tarttua kaulukseesi, mutta pyövelin käsi olkoon sinun kurittajasi!"
Hän kääntyi ja meni omaan huoneesensa. Teloittaja seurasi häntä jykevin askelin.
Paashi Leubelfingin olivat tiheässä seisovat herrat työntäneet erääsen ikkunankomeroon, jonka edessä riippuivat paksut villaverhot suurine tupsuineen. Koko tapaus oli häntä huvittanut nauruun asti. Korinnan verisen kuoleman jälkeen, joka häntä oli samalla peljästyttänyt ja rauhoittanut, olivat hänestä nuo sankarin masentamat ruhtinaat kuin huvinäytelmän henkilöt. Hän oli kuin poika, joka, tuntien olevansa isänsä suojassa ja ihmetellen hänen arvoansa ja valtaansa, mielihyvin ja nauruaan pidätellen kuuntelee, miten isä toruu velvollisuutensa laiminlyönyttä renkiään. Mutta ensi sanasta, jonka Lauenburgin herttua lausui, säikähti paashi, sillä niin kummallisen yhtäläiseltä kaikin puolin kaikui tuon miehen ääni kuin hänen omansa. Ja se peljästys muuttui melkein kauhuksi, kun herttua, kuninkaan pois mentyä, purskahti teeskenneltyyn nauruun ja kimakalla äänellä puhui:
"Haukkuipa hän ihan kuin tallirenki, tuo ruotsalainen talonpoika! Mutta kylläpä, piru vie, häntä tänään suututimmekin! Pereat Gustavus, Kustaa kuolkoon! Eläköön saksalainen vapaus! — Jatkammeko vähän peliä, herra veli, minun teltassani? Minä toimitan astian Wyrzburgin viiniä!" ja samassa laski hän kätensä vieressään olevan ruhtinaan käsivarrelle.
Mutta se herra veti kohteliaasti pois kätensä ja vastasi kumartaen:
"Ikävätä teidän arvoisuutenne. Jo olen lupautunut toisaalle!"
Kääntyen erään toisen puoleen pyysi herttua häntä vielä leikillisemmillä ja innokkaammilla sanoilla: "Sinä et suinkaan voi hyljätä kutsuani, kumppani! Vielähän olet velkaa yhden pelin, kun viimeksi voitit!"
Kreivi, pikainen herra, käänsi mitään virkkamatta hänelle selkänsä.
Joka kerran, kun herttua koetti uudistaa pyyntöänsä, hyljättiin se yhä lyhemmin ja jyrkemmin. Hänen edessänsä, kääntyipä hän mihin päin hyvänsä, syntyi tyhjää tilaa; kaikki poistuivat hänen tieltänsä.
Vihdoin jäi hän yksin keskelle huonetta, josta kaikki olivat poistuneet. Hänelle selvisi tieto, että vertaisensa häntä vast'edes tarkasti karttaisivat. Hänen muotonsa vääristyi ihan rumaksi. Raivoisasti puristi hän kätensä nyrkiksi ja uhkasi kohtaloa tai kuningasta. Mitä hän murisi, ei paashi ymmärtänyt, mutta ylhäisen pään kasvot olivat niin pahaa uhkaavan näköiset, että kuuntelija oli vähällä pyörtyä.