IV.
Saman vaiherikkaan päivän iltana ilmoitettiin kuninkaalle, että häntä tapaamaan oli tullut eräs friedlantilainen päällikkö, jolla oli oikeaksi havaittu suojeluskirja turvanansa. Ehkäpä oli hänen asianaan sopia viimeisessä tappelussa kaatuneiden hautaamisesta taikka jostakin muusta semmoisesta asiasta, kuin vastakkain olevien sotajoukkojen välillä sattuu.
Paashi Leubelfing vei päällikön tyhjään vastaanottohuoneesen, pyytäen hänen siinä odottamaan, kunnes kävisi ilmoittamassa. Mutta wallensteinilainen, laiha mies, kasvoiltaan kellahtava ja umpimielisen näköinen, pidätti häntä, sanoen mielellään levähtävänsä hetkisen, kun oli kiivaasti ratsastanut. Huolimattomasti heittäytyi hän tuolille ja sai eteensä seisomaan jääneen paashin yhtymään puheluun vähäpätöisistä asioista.
"Minusta tuntuu", sanoi hän, "kuin olisi ääni tuttu. Saanko tietää nimenne?"
Leubelfing, ollen varma siitä, ett'ei ikänänsä ollut nähnyt noita kylmäkiskoisia ja käskeväisiä liikkeitä, vastasi ujostelematta:
"Minä olen kuninkaan paashi, Leubelfing Nyrnbergistä, teidän armonne."
"Taideteoksistaan tuttu kaupunki", virkkoi vieras välinpitämättömästi. "Tehkää hyvin, nuori herra, koettakaa tätä kinnasta — se on vasemman käden. Nuoruudessani, kun olin kasvatettavana jesuiittain luona, juurrutettiin mieleeni nöyrä ja avulias tapa korjata kaikki tieltä löytyvät esineet, vaikka se nyt ei enää oikein tahdo soveltua päällikkötoimessani. Mutta tavaksi se on minussa jäänyt."
Hän veti nahkaisen ratsaskintaan taskustaan, samanlaisen kuin siihen aikaan yleensä käytettiin. Tämä kinnas vaan oli tavattoman korutekoinen ja niin silmiiinpistävän pieni, että ainakin yhdeksän kymmenettä osaa sekä Wallensteinin että Kustaa Aadolfin miehistä olisi sen rikkonut ensi kouristuksella. "Tämä oli ulkorappujen alimmalla portaalla."
Leubelfing, hiukan pahastuksissaan päällikön terävästä äänestä ja käskeväisestä puhetavasta, mutta mitään pahaa aavistamatta, otti melkein liioittelevan-kohteliaasti kintaan ja veti sen hoikille sormilleen.
Se sopi kuin hänelle tehty.