Leubelfing pyörähti omaan, vieressä olevaan huoneesensa, joka huonosti sisustettu, kuninkaan vastaanotto- ja makuuhuoneen välinen sola oli rauhallisin koko kartanossa. Hän oli peloissansa, ei sentähden että tuo mahtava sotapäällikkö oli tullut, vaan siitä syystä, että hän salaperäisesti tuli niin myöhään. Hämärä aavistus pakotti paashin olettamaan, että päällikön käynti tarkoitti jollakin tavalla häntä itseänsä.
Enemmän pelon kuin uteliaisuuden vaikutuksesta avasi hän hiljaa syvän kaapin, josta hän — se tunnustettakoon — oli seinän raosta kerran ennenkin — ainoastaan kerran kuunnellut kuningasta saadakseen häntä oikein kyllikseen katsella. Nyt pidätti häntä väkisinkin kuninkaan ja herttuan keskustelun kummallinen sisällys paikoillaan, milloin silmä, milloin korva raossa.
Ensin Kustaa Aadolf ja Wallenstein istuivat hetkisen vaiti, toisiaan katsellen, kumminkin tarkastelematta. He tiesivät, että kun se shakkipeli, joka oli päättävä Saksan kohtalon, kerran oli kaikkine salaperäisine kulkuineen ja suunnitelmineen levinnyt kedoille, niin eipä enää maksanut vaivaa ruveta sovinnon hieromisiin ennen päättävää tappelua, sillä sen välttäminen ei enää ollut mahdollinen. Wallenstein alkoi ensiksi puheen.
"Majesteetti", sanoi hän, "minulla on puhuttavana asia, joka koskee teitä itseänne."
Kustaa hymyili kylmästi, vaan kohteliaasti.
"Minulla on tapana lukea vuoteellani", jatkoi Wallenstein, "milloin uni ei tahdo tulla silmiin. Eilen tai tänään aamusella löysin eräästä ranskalaisesta muistelmateoksesta viehättävän kertomuksen. Se oli todellinen kertomus, ihan sanasta sanaan, niinkuin sen amirali on jättänyt oikeuden papereihin — minä tarkoitan: amirali Koligny, jota kyllä tiedän pitää arvokkaana sotapäällikkönä. Minä kerron sen teidän luvallanne, Majesteetti. Amiralin luo tuli eräänä päivänä muuan sissi, Poltrot vai mikä hänen nimensä lie ollut. Kuin mielipuoli heittäytyi hän istumaan tuolille ja alkoi itsekseen puhella hyvin kiihkoissaan amiraalin valtiollisesta vastustajasta ja sotilaasta Frans Guisesta, mainiten, että tuo lotringilainen olisi poistettava elävien ilmoilta. Se oli, kuten jo sanoin, mielipuolen puhetta ja amiraalin sopi siitä arvella, mitä tahtoi — tuo kohtaus olisi esitettävä näytelmöitsijälle, se kyllä vaikuttaisi. Amiraali oli vaiti, pitäen miehen puhetta tyhjänä loruna, ja Frans Guise kaatui pyssyn luodin —"
"Jos Koligny teki niin", keskeytti kuningas, "surkuttelen minä häntä.
Hän menetteli epäihmisellisesti ja epäkristillisesti."
"Ja epäritarillisesti", lisäsi Wallenstein kylmästi ja pilkallisesti.
"Puhukaa asiastanne, teidän ylhäisyytenne", pyysi kuningas.
"Majesteetti, jotakin samanlaista on minulle tänään sattunut; tuo murhaajaksi tarjoutunut vaan käyttäytyi vielä täydellisemmän mielipuolen tavalla. Eräs teidän miehistänne ilmoitettiin puheilleni, ja kun minulla juuri silloin oli kiirettä työtä, käskin viedä hänet viereiseen huoneesen. Kun vihdoin astuin sinne, oli hän puolipäivän kuumuudesta nukkunut ja puheli hyvin kiivaasti unissaan. — Muutamia katkonaisia sanoja vaan, mutta asian juonen saatoin hyvin arvata. Jos minä olen oikein selon saanut, niin olette te, majesteetti, jollakin tavalla, en tiedä millä, häntä hirveästi loukanneet ja nyt on hän päättänyt, jopa hänen on pakkokin surmata Ruotsin kuningas mistä hinnasta hyvänsä tai ainakin kohtuullisesta hinnasta, ja murhaaminen hänestä muka on helppo tehtävä, kun hän elää ihan teidän lähellänne, majesteetti, ja teidän jokapäiväisenä seurananne. Minä herätin nukkuvan enkä tietysti viitsinyt sen enempää puhella hänen kanssaan, kysyinhän vaan, mitä hänellä oli asiana. Hän tahtoi saada selkoa, vieläkö eräs keisarin palvelukseen lähtenyt reiniläinen oli elossa vai ei. Jokin perintöasia. Minä päästin hänet, tuon viekastelijan matkoihinsa. Nimeä minä en kysynyt, sillä hän kumminkin olisi sanonut väärän. Ja vangita häntä olisi ollut mahdoton muutamien unissa puhuttujen sanojen tähden; se olisi ollut hirveä vääryys."