"Niin olisikin", myönsi kuningas.
"Majesteetti", lausui Wallenstein, vakavasti ääntäen erittäin joka tavua, "te olette saaneet varoituksen!"
Kustaa mietti. "En minä huoli hukata aikaani joutaviin enkä myrkyttää mieltäni niin epätietoisten ja kätkettyjen jälkien etsiskelemisellä", sanoi hän. "Minä olen Jumalan kädessä. Onko teillä muita todistuksia tai merkkejä?"
Wallenstein veti kintaan taskustaan.
"Korvani ja tämä käsine! Jäi vielä sanomatta, että se uneksija oli vartaloltaan solakka, muodoltaan mitätön ja luonteeltaan ryhditön, arvattavasti tuommoinen hienotekoinen naamusmuoto, jommoisia Venetiassa niin taidokkaasti valmistetaan. Mutta hänen äänensä oli miellyttävän ytimekäs, tuommoinen baritooni- tai syvä altti-ääni, jotenkin samanlainen kuin teidän paashillanne, ja hänen kintaansa, joka sattui häneltä putoamaan, sopii myöskin paashillenne kuin valettu."
Kuningas naurahti sydämmellisesti.
"Minä kyllä lasken nukkuvan pääni Leubelfingin syliin", vakuutti hän.
"Enkä minäkään", vastasi Wallenstein, "voi tuota nuorukaista yhtään epäillä. Hänellä on hyvä, rehellinen muoto, aivan samanlainen uljas pojannaama kuin böömiläisillä talonpoikaistytöillä, jotka paljain jaloin juoksentelevat. Enkä kumminkaan, majesteetti, minä rupea yhtään ihmistä takaamaan. Mikä voi pettää — mutta vaikkapa ei pettäisikään — minä en pitäisi luonani paashia, vaikka hän olisi kuinka rakas, kun hänen äänensä on samanlainen kuin vihamieheni ääni ja hänen kätensä yhtä suuri kuin salamurhaa aikovan. Se on hämärää. Se on sallimuksen sattuma. Se voi saattaa häviöön."
Kustaa hymyili. Hän lienee muistanut, että tämä suurenmoinen äsken arvoon kohonnut mies nyt uskoi enemmän kuin ennen kaikenlaisia taikoja, kun hän tuolla suunnattomalla sovinnollaan, jonka oli tehnyt Habsburgi-hallitsijan kanssa, oli kerran astunut mahdottomuuksien ja mielikuvitelmien valtakunnan rajan yli. Tarkoin huomaten, miten ristiriitaisia Wallensteinissa olivat hänen uskonsa sallimukseen ja kokeensa saada sama sallimus voimattomaksi, ei elävän Jumalansa apuun uskaltava kuningas tahtonut sanallakaan koskea tuota alaa, jossa hänen uskonsa mukaan helvetin utukuvat tanssivat. Hän antoi keskustelun katketa ja nousi kiittäen herttuaa suoravaisesta käytöksestään. Kumminkin tavoitti hän kinnasta, jonka Wallenstein oli jättänyt heidän välillään olleelle pöydälle, niin lyhytnäköisen tavalla, että teräväsilmäisen Wallensteinin, joka myöskin oli noussut, täytyi vastoin tahtoaankin hymyillä.
"Minä olen iloissani siitä", sanoi leikillisesti kuningas, saattaessaan Wallensteinia ovelle, "että te, teidän ylhäisyytenne, olette huolissanne minun hengestäni."