"Miksikä en olisi?" vastasi Wallenstein. "Vaikka te, majesteetti, ja minä sodimme kahakoissa, niin kuulumme kumminkin eroittamattomasti yhteen. Toista ei olisi olemassa ilman toista", jatkoi hän leikillisesti; "jos te, majesteetti, tai minä, jompikumpi putoaisi maailman vaa'an toiselta laudalta, paiskahtaisi toinen puoli armottomasti maahan."
Taaskin mietti kuningas ja joutui ehdottomasti arvelemaan, että jokin tähtien asema taivaalla oli varmaankin saattanut Wallensteinin sovittelemaan heidän molempien kuolemaa, niin että toisen kuolema muka seurasi salaisesti toisen kuolemaa. Kummallisesti pääsi se luulo hänessä itsessäänkin äkisti valtaan, vaikka hän kyllä uskollisesti luotti Jumalaan. Kristitty kuningas alkoi tuntea, että taikuuden ilma, joka ympäröi Wallensteinia, rupesi tarttumaan häneenkin, ja astui sentähden taas askeleen ovea kohti.
"Teidän, majesteetti", niin päätti Wallenstein melkein ystävällisesti vieraisilla-olonsa, "pitäisi ainakin säilyttää itsenne tytärtänne varten. Prinsessa kuuluu oppivan hyvästi ja hän on teille, majesteetti, hyvin rakas. Sehän onkin luonnollista. Olenhan minä itsekin perheenisä!"
Ja niin sanoen läksi herttua.
Vielä näki paashi, jolta tuo kuultu keskustelu oli nostanut hiukset pystyyn, Kustaan istuutuvan tuolillensa ja leikittelevän käsineen kanssa. Hän riensi pois seinänraon luota horjuen huoneesensa ja heittäytyi vuoteelleen, rukoillen taivasta suojelemaan hänen sankariansa, jolle hänen oma läsnäolonsakin — kuten Wallenstein arveli ja hän itsekin alkoi uskoa — tuottaisi turmiota.
"Vaikkapa se olkoonkin vaikeata", lupasi hän toivottomuudessaan, "niin minä kumminkin tahdon erota hänestä, vapauttaa hänet itsestäni, ett'ei minun onneton läsnäoloni häntä turmioon saattaisi."
Kun häntä ei kutsuttu sisään, hiipi hän kuninkaan luo vasta tavallisena joutohetkenä, joka suurimmaksi osaksi kului joutavia puhellessa.
Vihdoin kuningas kysäsi: "Missä olit tänään puolenpäivän aikana,
Leubelfing? Minä kutsuin sinua, ja sinä olit poissa."
Paashi vastasi, niinkuin totta olikin, että hän, tuntien aamullisten, mieltä häiritseväin tapausten jälkeen tarvitsevansa vähän raitista ilmaa, oli noussut ratsunsa selkään ja lennättänyt Wallensteinin leiriä kohti, melkein sen kanuunain kantamuksen päähän asti. Hän toivoi saavansa kuninkaaltaan ystävällisen silmäyksen tai sanan, mutta niitä ei tullut.
Hetkinen puheltiin taaskin joutavista asioista. Sitte otti Kustaa hajamielisennäköisenä taskustaan kintaan ja sitä tarkastellen lausui: