"Tämä ei ole minun. Onko tämä sinulta hukkunut, huolimaton, ja minä sen sitte epähuomiosta olen pistänyt taskuuni? Katsotaanpas!" Hän tarttui leikillisesti paashinsa vasempaan käteen ja veti pehmoisen nahkan hänen sormilleen.
"Käypihän se!" sanoi hän.
Paashi heittäytyi polvilleen kuninkaan eteen, tarttui hänen käsiinsä ja kostutti niitä kyynelillään.
"Voi hyvin!" sanoi hän nyyhkien, "minun herrani, minun kaikkeni!
Suojelkoot sinua Jumala ja hänen joukkonsa!"
Sitte hypähti hän äkisti ylös ja kiirehti ulos ovesta kuin mielipuoli. Kustaa nousi ja huusi häntä takaisin. Mutta jo kaikuivat pois nelistävän hevosen kaviot ulkona pihassa.
Kummallista kyllä ei kuningas sinä yönä eikä seuraavana päivänäkään kuulustellut karannutta paashiansa. Hänellä olikin nyt kylliksi muuta tekemistä, sillä hän oli päättänyt lähteä pois leiristä Nyrnbergistä.
Leubelfing ei ollut pidättänyt hevosensa laukkaamista, ennenkuin se itsestään alkoi hiljemmin juosta leirin toisessa päänsä. Silloin rauhoittui myöskin ratsastajan kiihtynyt mieli. Kuu paistoi kirkkaasti kuin päivä. Tarkemmin ajatellessaan huomasi pakolainen nyt rakkauden ja vihan aistilla, mikä hänen itsensä muotoinen veijari hänet oli saanut karkaamaan kuninkaan luota. Se oli Lauenburgin herttua. Olihan hän itse nähnyt, miten tuo häväisty oli puristetuin nyrkin uhannut kuninkaan oikeudentuntoa. Ja olihan sillä tuomitulla aivan sama ääni kun paashilla itsellään. Olipa hän naisen aistillaan vielä huomannut senkin, miten pieni tuon ruhtinaan puristettu nyrkki oli. Ei siis ollut epäilemistäkään; se petturi mietiskeli kostoa ja murhaa rakastetulle kuninkaalle. Ja juuri semmoisena hetkenä, jolloin kuningasta salaisesti vainottiin, oli paashi itse nyt lähtenyt herransa luota. Ääretön ikävä rakkaimman tähden, mitä hänellä oli ollut, oli sortaa hänen sydämmensä, ja kun hänelle nyt johtui mieleen, ett'ei rakastetun kuninkaan suosio enää ollut hänen omanansa, puhkesi kaiho ensin katkeraksi nyyhkimiseksi ja sitte hillitsemättömiksi kyyneliksi.
Ruotsalainen vartia, eräs pyssymies, jonka viikset jo olivat vähän harmahtavat, näki hoikan ratsastajan itkun, väänsi suunsa iloiseen hymyyn, vaan kysyi sitte hyväntahtoisesti: "Kotiinko te pyritte, nuori herra?"
Leubelfing rohkaisihe ja hitaasti ratsastaen edelleen päätti hän tuolla uljuudella, jonka hän oli luonnolta perinyt ja joka oli yhä suurennut tappeluiden melskeessä, olla lähtemättä pois leiristä. "Kuningas lähtee liikkeelle!" sanoi hän itsekseen; "minä yhdyn johonkin rykmenttiin ja pysyn marssien ja vaivojen ajan tuntemattomana! Sitte tulee tappelu."
Silloin huomasi hän erään everstin, joka hiljakseen, vaan tarkastellen ratsasti pitkin katua. Kuu paistoi niin kirkkaasti, että sen valossa kyllä olisi voinut vaikka lukea. Ensi katsahduksella tunsi hän everstin erääksi isänsä ystäväksi, samaksi joka oli päällikkö Leubelfingillä ollut todistajana tuossa kuolettavassa kaksintaistelussa. Hän käänsi rautionsa paashin vasemmalle puolelle ja katseli tarkasti nuorukaista. Hän itse oli viime aikoina enimmäkseen ollut etuvartijain joukossa.