"Kun pöydät oli saatu poistetuksi ja maisteltiin hedelmiä ja pikareja, kokonaisia ilon myrskyjä sekä ylhäällä salissa että alhaalla pihassa, jossa kansaa oli kuin sillejä tynnyrissä. Kaikki tahtoivat nähdä kuningasta. Maljat kalisivat, juotiin toistensa terveydeksi avonaisten ikkunain edessä, ylhäällä ja alhaalla riemuittiin. Silloin kuuluu kirkas kimakka ääni: 'Eläköön Kustaa, Saksan kuningas!' Äkisti hiljeni riemu, sillä olipa se toki vähän liiaksi. Kuningas hörhisti korviaan ja siveli viiksiänsä. 'Semmoista minä en huoli kuulla', sanoi hän. 'Minä juon evankelisen Nyrnberg-kaupungin onneksi!' Nyt vasta riemu oikein pauhuiseksi muuttui. Kanuunoilla ammuttiin pihalta, kaikki oli mullin-mallin! Kotvasen kuluttua lykkäsi majesteetti ikäänkuin sattumalta minut nurkkaan. 'Kuka esitti Saksan kuninkaan maljan, Leubelfing?' kysyi hän minulta hiljaa. Silloin pääsee minussa vanhassa päihtyneessä narrissa valloilleen komeilemisen halu" — Leubelfing löi otsaansa, ikäänkuin syyttäen sitä, ett'ei se ollut paremmin neuvonut häntä — "ja minä vastasin: 'Majesteetti, sen teki minun poikani, August. Hän päivät päästänsä miettii, mitenkä pääsisi paashiksi teidän palvelukseenne.' Vaikka olinkin päihtyneenä, muistin kuitenkin, että kuninkaalla oli paashi-palveluksessaan kolme muuta nyrnbergiläistä, joten siinä virassa oli miehiä liikenemäänkin. Minä sanoinkin sen vaan pysyäkseni naapurieni, Tucher-vanhuksen ja Beheim-kerskailijan, tasalla. Kukapa voi arvata kuninkaan kuluttavan Baierissa kaiken nyrnbergiläisen tavaransa —"

"Mutta jos kuningas olisi kutsunut eteensä minut kipeine silmineni?"

"Sekin kyllä oli ajateltu, August! Sukkela Charnace-veijari melusi etuhuoneessa. Jo kolmesti oli hän ilmoittanut itsensä eikä hänen enää sopinut antaa kauemmin odottaa. Kuningas kutsui hänet siis sisään ja pilkkaeli sitte tuota lähettilästä meidän, ylhäisten silmäimme edessä, niin että meitä saksalaisia oikein sydämmen pohjasta huvitti sitä kuullessamme. En mitään siis ollut kiireessäkään unhottanut miettimättä —"

"Miten paljo ja miten vähä viisautta, isä!" valitti nuori viisastelija.

Sitte istahtivat he liki toisiaan keksimään apukeinoa ja jatkoivat kuiskuttaen puhettaan, joka tähän asti oli käynyt kyllin kuuluvasti, he kun hämmästyksissään eivät ollenkaan muistaneet viereisessä huoneessa työskenteleviä apulaisia ja oppipoikia. Mutta he eivät keksineet keinoa, heidän liikkeensä kävivät yhä kiivaammiksi ja tuskallisemmiksi.

Silloin alkoi oven takana käytävässä heleä altti-ääni laulaa Kustaan mielilaulua:

"Ei pelkoa, joukko pienoinen,
Vaikk' tahtookin vihollinen
Sua saattaa surman suuhun!"

ja solakka, leikkotukka, muodoltaan poikamainen ja käytökseltään jotenkin ratsumiehen kaltainen tyttö astui konttoriin.

"Tekeekö mielesi meiltä korvat halaista, serkku?" toruivat molemmat
Leubelfingit.

Tarkastellen surumielistä miesparia, vastasi tyttö: