"Minä tulin kutsumaan teitä ruoalle. Mutta mitä on tapahtunut, hyvä setä ja hyvä serkku? Onhan teidän kummankin nenä ihan lumivalkoinen!"
Samassa tempasi hän neuvottomien sukulaistensa keskestä kirjeen ja luettuansa kuninkaan paksupiirteisen nimikirjoituksen sekä sitte innokkaasti muutkin rivit, huomasi heidän peljästyksensä koko juonen.
"Ruoalle, hyvät herrat!" sanoi hän uudestaan ja astui itse edeltä ruokahuoneesen.
Mutta siellä hyväluontoiselle tytölle kävi melkein samoin kuin molemmille Leubelfingeille, joilla jokainen suupala vaan kieriskeli suussa, tuskin ollenkaan taipuen kulkemaan tavallista tietänsä. Tyttönen vietti pois ruoat, työnsi tuolinsa taemmaksi, siunasi kädet ristissä, pani jalkansa ristiin sinisen nutun alla, jonka vyössä tasku ja avainkimppu riippuivat, ja kerrotti itselleen koko tuon miehiä kiusoittavan tapauksen, sitä tarkkaan kuunnellen ja miettien; sillä hän näytti olevan talon omaa perettä, vieläpä saaneen siinä uljaan käytöksensä tähden jonkinlaisen päätösvallankin.
Leubelfingit kertoivat.
"Ja kun muistelen", sanoi sitte tyttö rohkeasti, "kuka se oikeastaan esitti sen maljan kuninkaalle!"
"No, kuka?" kysyivät molemmat Leubelfingit.
"Ei kukaan muu kuin minä!" vastasi tyttö.
"Lempo sinut periköön, tyttö!" torui vanhus. "Varmaankin sinä pukeuduit ruotsalaisen sotamiehen siniseen nuttuun, jota säilyttelet kaapissasi esiliinojesi takana, ja hiivit ruokasaliin epäjumalasi luo etkä siivosti pysynyt naisten seurassa."
"He olisivat minulle jättäneet huonoimman paikan", vastasi tyttö suutuksissaan, "tutto quante, ne kaikki tyttöletukat, jotka saivat antaa kuninkaalle kaupunkimme lahjat, molemmat hopeaiset juomamaljat, taivaanpallon ja maanpallon."