— Leyva on eroitettava, vaati kansleri.
Pescara laski sormillaan.
— Mitä laskette? kysyi kansleri ihmeissään.
Levollisesti vastasi päällikkö: — Jos Leyva on eroitettava, niin lienee myös saksalaisten päällikköjeni kuoltava, sillä he ovat uskollisia keisarille ja valtakunnalle. Heidät on mestattava. Tai juotanko niille ehkä myrkkyä kekkereissä? Mikähän olisi parasta, kansleri?
Morone kalpeni.
— Ja miten pääsen eroon espanjalaisista ylimyksistä? Murhantanko minä heidätkin?
— Kastilialaiset, vastasi Morone jyskivin sydämin, jäävät kai keisarin puolelle. Toiset Te viettelette äärettömällä saaliilla. Ainakin nuo Neapelin aragonialaiset suostuvat. Minä tunnen sen rodun, se on kuin nuo Uuden maailman rosvomaiset sankarit. Ajatelkaas vain millainen hirviö on esimerkiksi tuo Teidän Del Guastonne!
Pescara ei tenännyt vastaan.
— Alempi väki taas, joka on virtaillut lippujenne alle kaikilta maailman kulmilta, sen hallitsee horjumaton hengenmahtinne ja rautainen sotakuri, tietysti muistaen maksaa myös säännöllisesti palkkaa, johon keisari ei koskaan kyennyt — vaan Teillähän on hallussanne kaikki Italian aarteet. Ja kun menetätte väkeä, niin voitte täydentää riviä sveitsiläisillä, jotka pestautuvat kenen palvelukseen tahansa nyt kun he johdon ja valtioajatuksen puutteessa menettivät jo saavuttamansa itsenäisen aseman ja ulkopolitikkansa.
— Sääli heitä, virkkoi Pescara itsekseen. — Hän tunsi jonkinlaista hellyyttä sveitsiläisiä kohtaan, mitkä hän oli voittanut kahdessa taistelussa ja joita hurjapäitä hän oli Bicoccan luona tuhonnut kokonaista tuhat erityisen, heidän raivoisaa ryntäystään vastaan keksityn tykistöjärjestelmän avulla. Hän rakasti tuota urheaa kansaa, vaikka saikin olla kiitollinen sveitsiläispeitselle Pavian luona saamastaan haavasta. — Sääli heitä! Mennyttä kalua on vapautensa, toisti Pescara.