— Teidän hyödyksenne, jatkoi kansleri.
— Valloitanko siis Milanon? lopetti Pescara. — Suunnitelmani on tehty.
— Eihän Teidän tarvitse sitä valloittaa, herttuahan on jäsenenä samassa
Liigassa, jonka sotapäällikkö Te olette.
— Aivan niin, kas kuin sen unohdin. Kaikessa tapauksessa tulee
Milanosta sotaliikkeitteni keskusta? Entä sitten?
— Sitten on käskettävissänne hänen pyhyytensä, Venetsian ja Neapelin joukot puhumattakaan muiden pienempäin valtioiden väestä.
— Seis, Morone! Neapeli on Espanjan!
— Neapeliin olette silloin jo lähettäneet varakuninkaaksi sisarenpoikanne ja hän kukistaa sen julmuudellaan lyhyessä ajassa.
— Varakuninkaaksi? Olenko minä siis Neapelin kuningas? Milloinka se kruunu tuli päälläni? kysyi Pescara kylmästi.
— Katso, ne siivitetyt jalat, jotka Teille sen tuovat, ovat jo ovienne vaiheilla, vastasi kansleri punastuen.
Sotapäällikön kylmä ilme lämpeni kuin olisi kasvojaan valaissut säde, ei kruunusta, vaan saapuvan vaimonsa kirkkaasta läsnäolosta. — Haaveksi lisää, Morone, sanoi hän.