— Kuinka saatoit niin kauan sen minulta salata, Ferdinand?
— Ensin — jonkun aikaa — salasin sen itseltänikin… ja kuitenkin… tiesin kohtaloni jo Pavian iltana. Tuon hurmeisen talviauringon laskiessa päättyi myös eloni päivä. Miten olisin voinut synkentää elämääsi ennen aikojaan ilmoittamalla omain hetkieni lyhyyden? Lausuit joskus, että on julmaa herättää raskaassa unessa nukkuvaa ja ettet sitä suvaitsisi. Mutta julma en ole.
— Olethan, vastasi Victoria, muuten et olisi antanut pettyä minun niin karvaasti, vaan olisit kutsunut minua avuksi ja minä olisin sinua hoitanut.
— Se oli tarpeen kaikilta salata, vastasi Pescara.
— Entä lääkäriltäsi? Hän sen tiesi ja minä olen hänelle suutuksissa siitä että hän petti minut, vaikka kirjeissä pyysin ja vannotin häntä puhumaan totta.
— Numa parka, virkkoi päällikkö, on jo kyllin onneton kun ei voi minua parantaa. Hän neuvoi minua menemään lepäilemään pitkäksi aikaa Iscialle, mutta minä sanoin hänelle: ei se auta. Vaan mitäpä puhua enää tästä…? Minne aiot lähteä, Victoria?
— Ei. Ferdinand, älä salaa minulta enää mitään! Puhu!
— Se ei auta, sanoin hänelle, toisessa keuhkossa on reikä ja sydän on vialla. Sinun on ainoastaan viivytettävä kuolemaani, Numa! Kesään, syksyyn, ensimäisen lumen tuloon! Tarvitsen aikaa vain sen verran, että ehdin täydentää voittoni. Ja ennen kaikkea, sanoin, älä hiisku kellekään mitään! Kukaan ei saa tietää salaisuuttamme. Se enentäisi vihollistemme voimat monin verroin ja tuhoisi minut ja joukkoni. Vielä kerran, vaikene! Se on tahtoni, vaadin häntä. Ja minä teeskentelin niin hyvin olevani terve, että Italia tarjosi minulle kihlasormusta. — Hän hymyili. — Ja vielä kerran nousen ratsuni selkään! Mutta Victoria, sen sinä lupaat minulle — en vaadi valoja, teethän sen mielelläsi — ettet kiiruhda jälestäni kutsumatta tomupilvien ja hurmeisten kenttäin halki. Voisit saada sotaväen ivailemaan, ei itseäsi vaan hemmoteltua sotapäällikköä. Siis sinä et seuraa. Vaan minne jäisit? Jäätkö tänne?
Victoria mietiskeli ja lohduton tuska kuvastui kasvoillaan. — Eilen tänne, ratsastaessa näin kaupungin alueella nunnaluostarin ja sain kuulla, että se on nimeltään Pyhäin haavain luostari. Minä odotan sinun kutsumustasi siellä, teen katumuksen töitä ja rukoilen parantumistasi.
— Parantumistani? hymyili Pescara. — Rukoile vain. Eikä sinulle tule ikäväkään Pyhissä haavoissa. Mikäli olen kuullut, on nunnissa mainioita laulajia ja luostari on kuuluisa kuorolaulustaan. Ratsastetaan sinne nyt heti kun ilma on vielä raikasta eikä kulkijat ole ehtineet pölisyttää sotatietä. — Keveästi asteli hän puiston läpi vanhalle linnalle käskeäkseen satuloimaan hevoset.