Victoria seurasi häntä hiljaisin askelin ja nähdessään puistossa lääkäri Numan, joka oli tulossa tiedustelemaan sotapäällikön vointia viime yönä, lähestyi hän lääkäriä tuskallisen liikutettuna: Victoria tahtoi torua häntä totuuden salaamisesta ja samalla rukoilla häntä pelastamaan tuon kalliin hengen taitonsa viimeisillä ja kätketyimmillä keinoilla. Mutta kun lääkäri näki Colonnan tulevan, ojensi hän voimattomuutensa tuntien vapisevat kätensä kuin itseään suojellakseen ja kuten rukoillen: Armahtakaa, en voi häntä parantaa! Victoria ymmärsi tuon liikkeen merkityksen ja meni hänen ohitseen kuten myös Ippoliton, joka hänen edessään notkisti polvensa, mutta jota Victoria pojan suureksi suruksi ei edes huomannutkaan.
Linnanpihalla näki hän Pescaran mustan orhin valjastettuna raskaihin ja kallisarvoisiin ratsassälyihin ja oman berberiläisen keltavoikkonsa satuloituna. Sotapäällikkö nousi hevosen selkään ja he ajoivat päriseväin rumpujen tervehtiessä laskusillan yli Lombardian silmänkantamattomille riisitasangoille. Jonkun matkan päästä seurasivat heitä Pescaran ratsupalvelija, etelän auringonpaahtama kalabrialainen, ja muulin selässä Victorian roomalainen kamarineitsyt.
Matkaavain takaa kajahtelivat linnan pihalta unohdetun kanslerin avuttomat hätähuudot. Hän oli herännyt pahoista unista ja harhaillut jo aamuhämärässä puistossa pyrkien yhä muureille ja valleille, mutta saksalaiset ja espanjalaiset vartijat yllättivät aina hänet. Svabin poikia huvitti kovasti hänen liukas pujahtelunsa, mutta espanjalaiset iskivät merkitsevästi ja koston iloisesti silmää toisilleen: he pitivät näet varmana, että päällikkö oli vietellyt ansaan vihollisten kanslerin ja tuumivat, huomenna, kun Moronea kuletettaisiin sotajoukon mukana, rääkätä häntä oikein sydämen halusta ja ryöstää hänet puti puhtaaksi. Viimein joutui kansleri puistossa pyöreälle aukeamalle ja vaipui väsyksissä samaiselle penkille, jossa oli eilen tavannut Pescaran nukkumassa ja salaa tarkastellut hänen kasvojaan. Mutta silloin kuuli hän yhtäkkiä porttivahdin torven törähtävän ja juoksi linnanpihalle ja yritti sukeltautua sillalle päästäkseen ulos. Ojennetut pertuskat sulkivat tien ja vaikeroiden jäi hän katsomaan, miten sotapäällikkö ja Victoria häipyivät etäisyyden utuihin.
Raikasta eilistä päivää oli seurannut raskas sää. Ei tuntunut tuulen henkäystä, ei hattaraa taivaalle ilmestynyt, leivo vaikeni, ainoakaan lintu ei viserrellyt. Maailmassa oli sauhuinen hämy kuin tuonen kedoilla.
Nyt näkyi jo luostari, sen rauhaisat muurit kuten suurenemistaan suurenivat. He ratsastivat aivan hiljaa, leskeksi tuomittu Victoria ei sanaakaan virkkanut ja sotapäällikön ajatus lensi nyt levähtäen olojen ihmeellisten vastakohtain kautta nuoruuden aikaan keveästi, rakastaen ja palavan kiihkeänä ja muutti tuon hänen vieressään ratsastavan murehtijan jälleen muinaiseksi liikuttavan suloiseksi neidoksi ja hempeäksi morsiameksi. Hän ei voinut olla puhumatta Victorialle noiden onnenpäiväin pienistä tapahtumista, mutta sureva Victoria ei hymyillyt hänen sanojaan kuullessaan. Pescara oli vapautunut salaisuutensa raskaasta taakasta, jonka katkeruuden Victoria sai nyt yhtäkkiä täydellisesti kokea.
Kohta olivat he saapuneet niin lähelle, että kuulivat luostarista kuorolaulua. — Mitähän ne laulavat? kysyi Pescara välinpitämättömästi.
— Kai jotain sielumessua, vastasi Victoria.
Kun he luostarin luona laskeutuivat hevosen selästä, niin kas, portista tuli heitä vastaan abbedissa kahden vaatimattoman nunnan kanssa. Kai oli heidän tuloaan riisivainiossa tähystellyt jokin lapsi ja juossut pikaisesti, paljain jaloin ilmoittamaan siitä luostariin. Abbedissa oli jo eilen saanut tietää donna Victorian saapuneen Novaraan ja hänen itserakkauttaan oli oitis hyväillyt se aavistus, että jumalaapelkääväinen ja ystävällinen rouva varmaan kävisi Pyhissä haavoissa, sillä luostarilla oli paitsi hyvin harjoitettua kuoroaan toinenkin, vielä suurempi merkillisyys: kummallinen, kerta päivässä kuin kuolleeksi jäykistyvä sisko Beata, minkä sairaassa ja kuihtuneessa ruumiissa näkyivät pyhät, hurmeiset haavat. Yritteliäs ja rohkea abbedissa oli päättänyt anoa Colonnalta, jonka uskoi voivan vaikuttaa puolisoonsa, huojennusta sotakorvauksesta, minkä tuo jumalaton ja saaliinhimoinen päällikkö — sellaiseksi mainitsi Pescaraa Italian papisto — oli määrännyt luostarin tilusten maksettavaksi vastoin kanoonista lakia ja kaikkea kohtuutta. Mutta abbedissan päähän ei ollut edes unessa pälkähtänyt, että itse sotapäällikkö, joka karttoi kristillisiä paikkoja, tulisi luostariin madonna Victorian keralla.
Tuo miellyttävä ylinunna, jolla oli tummat, viisaat silmät ja kalpeat, avomieliset kasvot, tervehti ylhäistä pariskuntaa muutamin valituin sanoin ja vaikeni sitten huomaavaisesti antaen puhevuoron Pescaralle, jonka jalo olemus teki häneen syvän vaikutuksen.
— Arvoisa rouva, ulotti sotapäällikkö, donna Victoria haluaisi viettää täällä joukossanne levossa ja hurskauden harjoituksissa ne päivät, mitkä kuluvat huomenna alottamaani sotaretkeen, joka arvion mukaan kestää noin viikon ajan. Ratkaisevan taistelun jälkeen kutsun hänet Milanoon. Voitteko luovuttaa sopivan kammion hänen asunnokseen?