Heti vastasi abbedissa, että hänen kammionsa on käytettävissä.
— Tahdon yksinkertaisen kopin tavallisille kalustoilleen kuten halvimmilla siskoilla on, virkkoi Victoria, jonka kalpeus kummastutti abbedissaa. Mutta hän ajatteli markiisittaren surun johtuvan hyvin ymmärrettävästi vain puolison sotaan lähdöstä.
— Kun donna Victorian asunto on järjestetty, lausui Pescara, niin ilmoitettakoon minulle. Minulla on vielä puhumista hänen kanssaan. Pyydän päästä sisälle yksityiskammioon, vain nyt, poikkeustapauksessa, kun olen luostarimme suosija. Menen kirkkoon. — Hän kumarsi ja lähti.
Victoria kysyi mitä nunnat olivat laulaneet ja sai vastauksen: — Sielunmessua, nuoren Julia Datin, vanhan lääkärimme pojantyttären puolesta, joka kuoli Roomassa. — Sitten meni Victoria abbedissan jälestä ja nuo kaksi nunnaa lähtivät täyttämään heidän korvaansa kuiskatuita kätkyjä.
Sillä aikaa asteli sotapäällikkö hattu päässä ja tavanmukaisia hurskauden menoja noudattamatta kirkossa edestaas vankoin askelin ja käsivarret ristissä panssaroiduilla ryntäillä. Hän oli ottanut ylleen keveän kypärän ja haarniskan kun tiesi kotimatkalla Novaraan kohtaavansa sotavalmiita joukkojaan ja asteli tässä rukousten ja nöyryyden huoneessa kuin sankari ja kuningas.
— Ei, supisi hän itsekseen, tänään se oli viimeinen kerta. Jätän hänelle hyvästit terveenä miehenä. Säästän häntä näkemästä miten kärsin. Hän tapaa minut sitten kun jo rauhallisena lepään.
Vaikka hän luuli olevansa yksin, katseltiin häntä kuitenkin lehteriristikkojen takaa. Nunnat olivat nousseet sinne jälleen abbedissan käskystä, sillä Pescaran oli saatava kuulla luostarin kuoroa. Salaperäinen Beatakin oli kömpinyt lehterille ja hänen haaveelliset katseensa kohdistuivat toisten paljon tulisempain ja tummain silmänsäteiden keralla Pescaran sankariolentoon. Kaikki kokoontuneet taivaan morsiamet ylistivät autuaaksi Colonnaa ja kadehtivat hänen maallista onneaan, mutta onnelliseksi luultu vääntelikin tuolla läheisessä kammiossa käsiään epätoivosta. Olipa Beatakin langeta ihailemaan tätä ylevää maailman herraa, mutta uljaasti kukisti hän luontonsa ja rukoili palavasti, että taivas riistäisi Colonnalta hänen epäjumalansa hänen sielunsa pelastukseksi. Mutta viaton turhamaisuus tukautti nämä intohimon tunteet ja hieman supateltuaan, neuvoteltuaan ja ryiskeltyään virittivät siskot riemuiten loistokappaleensa, Te deumin, joka sopikin Pavian voittajalle paremmin kuin jokin prosa tai seiquiensi.
Pescara olisi kai kuunnellut laulua, ellei häntä yhtäkkiä olisi lumonnut tuo suuri alttaritaulu, joka kuvasi ristiinnaulittua ja jo henkensä antanutta Kristusta ja jonka värit vielä loistivat aivan tuoreina. Mutta eipä hän tarkastellut jumalaista päätä, vaan soturia, joka pisti keihäällään pyhää ruumista. Soturi oli varmaan sveitsiläinen, maalari oli tiettävästi tutkinut tavattoman huolellisesti sen pukua ja asuntoa tai maalannut ne suoraan luonnosta. Mies seisoi hajasäärin, vasen housunlahe oli keltainen ja oikea musta, käsissä nahkakintaat ja pisti alhaalta suoraan ylöspäin vankasti ja hitaasti. Kattilahattu, haarniskakaulus, käsivarsien ja reisien suojukset, punaiset sukat, leveät jalkineet, kaikki oli kuvattu. Mutta ei tuo hyvin tunnettu puku kiinnittänyt enimmän Pescaran mieltä, vaan miehen härkämäiset hartiat ja hänen päänsä. Pienet, siniset, kristallinkirkkaat silmät, nykerönenä naaman sisässä, irvistelevä suu, ruskeat kasvot ja punertavat posket, lusikan muotoiset korvahelat ja kasvojen sävy, jossa kummallisesti yhtyivät suoruus ja kavaluus. Sotapäällikköinä kun oli tottunut kasvoja tuntemaan, muisti Pescara heti jossain ennenkin nähneensä tuon pienen, leveäselkäisen, nokkelan vintiön, minkä saattoi arvata urilaiseksi hänen mustan ja keltaisen kirjavista housuistaan. Mutta milloin ja missä? Silloin pisti hänen kylkeensä yhtäkkiä kuin keihäällä ja nyt tunsi hän kuvan: sveitsiläisen, joka Pavian luona oli lävistänyt hänen kylkensä. Epäilemättä oli se hän. Kun vintiö oli kyyryllään maasta pistänyt häntä, oli hän vilaissut noihin kristallisilmiin ja nähnyt tuon samaisen suun tyytyväisesti irvistelevän. Tunnettuaan kuvan, ei päällikkö enää piitannut paljon tuon sveitsiläisen jälleen näkemisestä ja hilpeästi kysyi luin abbedissalta, joka seisoi hänen vieressään ja oli tullut noutamaan häntä donna Victorian luo, kuka taulun oli maalannut. Luoden katseensa häveliäästi alas vastasi abbedissa: — Pari lahjakasta nuorukaisia Mantuasta, vaan olivat tavoiltaan kovin epäilyttäviä, joten kiitti onneaan kun he lähtivät täältä pois.
Avatessaan kammion oven, näki Pescara Victorian polvillaan maassa. Kuten peläten häiritsevänsä vaimoaan, katseli hän hetken vaieten ulos kupukattoisen huoneen akkunasta, jonka pieleen hän nojaili, ja näki ruohoisia kumpuja ja hautaristejä. Vihdoin kysyi hän: — Mitä teet. Victoria?
— Teen katumusta, vastasi tämä.