— Kenen puolesta?
Victoria nousi ylös ja vastasi vielä kädet ristissä: — Itseni, Teidän ja Italian. Italian puolesta sen julkeain pahain tekojen ja rajattomain syntein tähden, joihin se hukkuu, sillä Te olitte ainoa, joka sen olisitte voinut pelastaa. Itseni puolesta, koska tulin luoksenne kiusatakseni Teitä. Ja Teidän puolestanne, koska sanotte kuolevanne. Rukoilin Teille katoamatonta osaa, mutta, — hän pudisti surullisesti päätään, — taivas ei ole minua vielä kuullut.
Pescara veti hänet istumaan viereensä penkille akkunan luo ja piteli häntä kädestä kuin veli sisarta. Hänet valtasi halu heittäytyä hetken unohdukseen kai siksi että salaisuus hänen ja vaimon väliltä nyt oli kadonnut tai sentähden, että hän tietämättään tahtoi pidentää tätä heidän yhdessä olonsa viimeistä hetkeä.
— Heikkouskoinen, alkoi hän hilpeästi, jätä minut oudon suojaajani huomaan! Poikana uskoin äitini kanssa, joka oli oikea pyhimys, kirkon lupauksiin: nyt näen ympärilläni ikuisuuden häilyvän. Jo ensimäisessä taistelussani oli kintereilläni kuolon enkeli, kun toverini, sinun veljesi, Victoria, kaatui sanaa päästämättä kuula sydämessä. Sille jumalalle olen uhrannut monet hekatombit ja onpa hänkin puolestaan muistanut usein minua ja koskenut tervehtien minuun melkein joka ottelussa, sillä näyttääpä kuin olisin herkempi haavoittumaan kuin muut. Mutta kauan kesti ennenkuin opin rakastamaan tuota viikatemiestä. Vielä Pavian taistelun jälkeen, jo tietäessäni että olin hänen valittunsa, ponnistelin ja kapinoin häntä vastaan ja kiukuttelin kuin uppiniskainen nuorukainen. Vähitellen aloin kuitenkin aavistaa ja uskon nyt varmaan, että hän tietää sopivan hetkeni. Eloni solmua ei voi avata, hän sen katkaisee.
Victoria kuunteli kalpeana ja hiiskumatta Pescaran sanoja ja tuijotti kummastunein silmin kuten nähden ihanan palatsin palavan ja loimuavain liekkien nuoleskelevan joka pylvään kruunua.
— Sanon sinulle, vaimo, jatkoi Pescara, maa suistuu jalkaini alta! Voittoni ja maineeni kukistavat minut. En voisi enää elää, vaikken olisi haavoittunutkaan. Espanjan puolelta on osanani kateus, kavalat parjaukset, kauna ja horjuva hovisuosio, joka viimein loppuisi ja kukistaisi minut. Italia vihaisi minua myrkyllisestä kuten halveksijaansa.
Mutta jos olisin luopunut keisarista, olisin tuhonnut itse itseni ja kuollut petollisuuteeni, sillä kaksi minussa on sielua, toinen italialainen, toinen espanjalainen, jotka olisivat tuhonneet toisensa. En myöskään usko, että olisin voinut luoda Italiasta elävää kokonaisuutta. Tosin sillä on hengen säihkyvä lamppu, mutta se on ottanut elämänsä perusohjeeksi hillittömät himot ja niskoittelun ikuisuuden lakeja vastaan. Sinäpä sen sanoit, Victoria, Italian on sovitettava rikoksensa. Kahleissa kituen oppikoon se ymmärtämään vapautta. Mutta tuo espanjalainen maailman valtias, jonka päivä verenpunaisena nousee meren tältä ja toiselta, puolen, se minua kauhistaa: orjia ja pyöveleitä! Minuun itseenikin on jo tarttunut jonkinlaista julmuutta. Ja vielä kauheampaa: jonkinlaista munkin uskonnollista mielipuolisuutta. Ja kuitenkin on tuo sinun turmeltunut Italiasi kaikkein epäinhimillisin.
Victorian katse kirkastui kun hän näki Pescaran rakastavan Italiaa. — Sinä olisit antanut sille vapauden keralla hyveet! huusi hän, mutta Pescara jatkoi kuin ei olisi hänen sanojaan kuullutkaan: — Vaan nyt olen ylennetty matalasta maasta, olen vapautettu ja uskon, että vapauttajani on tehnyt kaikki parhaakseni ja kantaa minut pois lempeästi. Minne? Lepoon. Ja nyt erotkaamme, Victoria. — Pescara yritti suudella kyyneleet hänen silmistään, mutta hänen huuliinsa sattuikin Victorian hempeä suu, joka kurottautui hänen puoleensa.
— Vielä sana, virkkoi Pescara, anna maailman tuomita minua miten tahtoo. Juopa on minun ja heidän välillänsä. Voi hyvin. Älä seuraa minua! Tule Milanoon, mutta vasta kun kutsun!
Victoria ei luvannut totella.