Kun Pescara jätti hyvästit abbedissalle, ei tämän tarvinnutkaan lausua hänelle anomustaan. Suoranaisena vastalahjana vaimonsa majoittamisesta vapautti päällikkö luostarin vielä maksamattomista sotakuluista. Tästä taloudellisen pulan ja varattomuuden loppumisesta syntyi luostarissa sellainen ilo, että sisaret kattoivat pöydän vieraansa kunniaksi kaikkein parhaimmilla herkuillaan. Mutta Victoria ei tullut aterialle.
Luostarin siunaamana ratsasti Pescara jälleen hiljaa kohti kaupungin torneja. Hänen tulinen mustansa näytti kummastelevan tällaista vakavaa kulkua. Tasangolla kajahtelivat marssinsävelet ja kaikkialla astelevat joukot saivat sen vainuamaan, että sotaretki alkaa. Se päristeli kuin ruudin savua haistellen ja kulki ylpeästi kuin tietäen kantavansa voittoa.
— Raskaat ovat jäähyväiset, ajatteli sotapäällikkö, en voisi jättää niitä uudelleen! — Vielä kerran tulvahti elinhalu hänen sydämeensä ja hänet valtasi olemassaolon parhain onni, kauneuden ja sielunvoiman tunto. Nuorukaisveri kiehahti hänessä ja vain joku hetki sen jälkeen kun hän oli puhellut Victorialle niin sovittavasi, alkoi olentonsa kapinoida tyhjäksi tulemista vastaan. Jalo veri, joka kuolevaisen suonissa virtaa, ja ponteva toiminnan halu eivät jaksaneet käsittää ikuista lepäämistä. Kirkkaista, harmaista silmistään sinkosi vihan salama tuohon murhaajaan, jonka hän näki sielussaan kuin taulussa ja hän löi haarniskoidulla kädellään rintaansa kuten tappaakseen vaapsahaisen, joka siihen oli pistänyt. Silloin hirnahti orhi ja alkoi nelistää, liekö sen kylkeen sattunut herran kannus tai oliko se niin tottunut ratsastajaansa, että vainusi tämän olevan vihoissaan.
Sellaisten tunteiden kuohuessa huomasi Pescara, miten miesjoukko läheisellä vainiolla otteli vimmatusti ja tallasi viljaa jalkoihinsa. Yksi taisteli epätoivoisesti ylivoimaa vastaan. Pieni mies, yllään mustan, ja keltaisen kirjavat, repaleet, hosui kuin hullu paria kymmentä espanjalaista peitsen kappaleellaan. Kaksi vastustajaa oli hän jo suistanut, mutta silloin toiset, hänet kaatoivat ja uhkasipa urhon kurkkua jo miekan kärki kun joku espanjalaisista riuhtasi miehen hänen rintansa päältä ja osoitti paikalle kiitävää sotapäällikköä.
Pescara viittasi kädellään ja miehet seurasivat vankineen häntä mahtavan tammen alle, joka kasvoi maantien laidassa ja oli ainoa puu koko suurella, paahteisella alangolla. Sotapäällikkö laskeutui hevosen selästä ja asettui seisomaan puun jättiläisvahvuista, sammaltunutta runkoa vasten. Hän huohotti kovasta ratsastuksesta ja hänen sopi nyt levähtää teeskennellen syyksi tähän seisahtumiseensa tuon vangitun kuulustelemisen.
Espanjalainen vahtipäällikkö ilmoitti, että he olivat nähneet tämän sveitsiläisen — kai Pavian luona selkäänsä saaneita — juoksevan laihoon, johon oli piiloutunut. He olivat ottaneet hänet kiinni, kun epäilivät häntä milanolaiseksi vakoojaksi. Päättäen esityksensä katsahti tuo espanjalainen pujoparta pitkään, vankkaan oksaan, joka kasvoi vaakasuorasi tammessa.
Pescara viittasi espanjalaiset poistumaan. He muodostivat vahtiketjun jonkun matkan päähän, mutta Pescara tarkasteli nyt kiireestä kantaan sveitsiläistä. Vaikka haarniska oli vallan ruosteessa ja keltaisen ja mustan kirjavat housut repaleina, tunsi hän kohta luostarin tauluun kuvatun puvun ja vielä paremmin nuo kiiluvat, pienet silmät ja kohtapa vetäytyi tuon lumen edessään seisovan suu hymynsekaiseen irvistykseen ehkä siksi, että hän pelkäsi tuomiota tai muisti nyt yhtäkkiä nähneensä sotapäällikön ennenkin.
— Anna tänne, käski Pescara osoittaen keihäänpätkää, jonka muudan huoveista oli heittänyt vangin jalkain juureen todistukseksi toveriensa haavoittumisesta. Se oli peitsen kärkipuoli, terä oli vielä veressä. Sveitsiläinen totteli ja sormellaan hivellen koetteli päällikkö terää. Sitten nakkasi hän pätkän pois.
— Mikä nimesi? kysyi hän.
— Bläsi Zgraggen, Urista, vastasi mies.