Päällikkö ei yrittänytkään lausua tätä vaikeaa sukunimeä, joka oli luultavasti jotain Sveitsin syrjäisen alppiseudun murretta, vaan käytti ristimänimeä sen italialaisessa muodossa. — Biagio, sanoi hän, haavoitit kahta soturiani. Ehkäpä annan sinut hirttää tuohon oksaan.
Bläsi Zgraggen vastasi rohkeasti: — Jos annatte minut hirttää, niin ette tee sitä enimmin äskeisen tekoni vuoksi, vaan sentähden että minä —
— Hiljaa! vaati päällikkö. Hän olisi saattanut kostaa sveitsiläiselle tuomiten tarkoin sotalain mukaan, mutta hän ei olisi voinut tunnustaa tuomiotaan kostoksi ei itselleen eikä tuolle uhrilleen. — Mitenkä sinä jäit näille maille? kysyi hän.
Zgraggen, joka puhui sujuvasti Lombardian murretta, alkoi rohkeasti: — Pavialla sain haavan ja jäin virumaan hevosten jalkoihin katkaistu peitsi vieressäni. Öillä laahasin itseäni vuoristoon, näin nälkää ja kerjäsin. Näettehän, herra, tuolla kahden poppelin oikealla puolella tuon pitkän, punaisen katon? Siellä asuu Narracivallia miehensä kanssa. Isäntä palkkasi minut peltotöihin kunnes sota loppuisi, sen ajalla en kuitenkaan pääsisi rajan yli. Antaapa sitten ajan kulua, niin Narracivallin alkaa tykätä minusta. Silloin näin unessa isän ja isovanhukset, jotka elävät vielä siellä kotipuolessa, vaikka hyvin huonojahan ne vanhukset jo ovat. Ensin tuli isä, pudisti sormeaan ja sanoi: "Varoppa itseäsi, Bläsi!" Sitten tuli ukko, pani kätensä ristiin, sanoi: "Murehdi sielustasi, Bläsi!" Viimein tuli mummo, näytti ovea, sanoi: "Ala laputtaa, Bläsi". Minä hyppäsin makuulta ja aloin hakea vaatteitani, mutta Narracivallia oli vietellyt minulta silkkihanskat ja käätykauluksen komeillakseen niillä kirkossa. Olin vielä ihan hölmönä ja meni viimeinenkin älyni kun tulin huomenna Pyhiin haavoihin ja — no sen arvaatte miten minä säikähdin — näin itseni ilmielävänä pistämässä keihäällä Jumalaa.
— Ai jai! nauroi Pescara.
— Se oli koiran kujetta! äkäili Zgraggen. — Kuulkaas, herra, pari maalinsutaajaa oli näet, puuhaillut siellä jo pitkän aikaa kompeineen ja tulivat kerran meijeriin juomaan lasin maitoa. Toinen äkkää minut… "No tuossahan se nyt on mitä puuttuu", tuumii ja töllistelee mustankeltaisia housujani. — "Kuulkaas mies, juoskaa hakemaan keihäänne ja haarniskanne". Tein työtä käskettyä. No sitten komentaa hän minua levittämään sääriäni ja samassa kiskoo ne itse hajalle ja kuvaa minut vaatteeseen. Lupasivat kelmit saattaa muotoni suureen kunniaan, mutta siinäpä nyt seison Pyhissä haavoissa ja pistelen Vapahtajaa!
Päällikköä miellytti tuo suorasuinen vintiö. — Täss' on! huusi hän merkillisesti liikutettuna ja antoi uriaiselle täyden kukkaronsa. Tämä otti sen vastaan oikealla kädellään ja luki kultakolikoita solutellen niitä harvaan ja hartaasti vasemmalle kämmenelleen. Sitten tunki hän dukatit taskuunsa ja tahtoi antaa kukkaron takaisin.
— Pidä pois! Siinä on kultaiset nauhat!
Urilainen pisti kukkaron samaan läpeen kuin dukatitkin. — Mihin väkeen nyt joudun, herra? kysyi hän. Hän oletti tietysti, että Pescara oli pestannut hänet palvelukseensa ja antanut pestirahat.
Pescara vastasi: — En minä sinua palkannut ja luulenpa että nyt kun nuo kolme vanhustakin ovat, sinua niin vakavasti varoittaneet, sinun on parasta palata kotiisi ja elää ihmisten iloksi, kuten sananlaskussa sanotaan.