— Mutta minkästähden te annoitte minulle näin paljon rahaa, vaikken ole tehnyt Teille mitään hyvää? kysyi Zgraggen. — Vaan paljon pahaa, aikoi hän lisätä. — Pescaran kostotapa pani Urilaisen pään pyörälle ja teki hänet aivan levottomaksi, kun ei oikeudentuntonsa sitä ymmärtänyt.
— Ylevyydestä! laski Pescara leikkiä.
Se sana oli Bläsille outo. Silloin pälkähti hänen päähänsä, että se merkitsi kai samaa kuin "ylpeydestä" ja kun hän leirissä oli nähnyt, miten usein rahoja tuhlataan pöyhkeilyn vuoksi, niin hän rauhoittui. — Jahah, virkkoi hän. Mutta Pescara viittasi että hänen ratsunsa tuotaisiin.
— Ja päästäksesi vartijain läpi, puhui sotapäällikkö jo ratsaille nousemaisillaan, ota vielä tuo! — Hän heitti sveitsiläiselle pääsylapun ja vähällä oli Zgraggen häntä kiittää. Hän tahtoi toivottaa Pescaralle edes pitkää ikää, mutta kun hän jäähyväisiä heittäessään katsoi Pescaraa kasvoihin, näki hän hänet kovin sairaaksi tarkoilla alppilaisen silmillään, joita ei voinut, pettää edes Pescaran kasvojen kaikkia harhauttava henkinen elävyys. Tahtomattaan toivotti Zgraggen: — Jumala suokoon Teille autuaan lopun, herra! ja omia sanojaan ja niiden pahaa merkitystä pelästyen juoksi hän suoraa päätä laihoon kädessään peitsen puolikas, jonka hän oli ottanut maasta ja jota käytti matkasauvanaan. Espanjalaiset olivat ihmeissään katselleet tapausta, mutta vanha vartioston johtaja pudisti arveluttavasti ja taikauskoisesti päätään nähdessään tarkan päällikön noin kummallisen anteliaana.
Miehet, jotka olivat vanginneet Urilaisen, kuuluivat samaan sotaväen osastoon, mikä nyt rumpujen päristessä ja tomupilvessä marssi paikalle. Sotapäällikkö ratsasti urheita poikiaan vastaan ja huikea riemuhuuto kajahti joukosta. Hän ohjasi hevosensa soittokunnan ja ensimäisen komppanian väliin, jonka päällikkö päästi hänet kunnioittavasti paikalleen.
Hetken ratsasti hän yksinään joukkojen etunenässä. Silloin läheni
Novarasta ratsumies valkea mantteli hartioillaan ja tuli Pescaran luo.
Yhdessä ratsastivat he sitten linnan portista sisään. Vaieten kulki
seuralainen Pescaran jälestä hänen huoneeseensa.
Pescara kääntyi hänen puoleensa. — Mitä haluatte, Moncada? kysyi hän ja ritari vastasi: — Salaista keskustelua, jota ette enää toista kertaa minulta kieltäne.
Olen valmis kuuntelemaan.
— Teidän ylhäisyytenne, alotti ritari, kuten lupasitte, puhuttelin kansleria tuolla toisella puolen. Hän oli hädissään ja kalpea ja vakuutteli tuhansilla valoilla tulleensa anomaan vain lykkäystä ja helpompia ehtoja, yksinomaan se oli tuonut hänet Novaraan. Sitten sotki hän asioita huimasti kuin paha omatunto. Se mies on oikea valheiden kuilu, jonka perille, ei katse pääse. Olen varma, että hän tuli tänne Liigan asioilla.
— Niin tuli, vastasi sotapäällikkö.