— Ja että hän tarjosi Teille Liigan päällikkyyttä?
— Niin teki.
Odotushuoneesta kuului tavatonta meteliä ja lykäten Ippoliton tieltään syöksyi kansleri sisään hurjistuneena, raivoisana ja silmät pyörien kuin hullulla. Hänen kintereillään seurasivat Bourbon ja Del Guasto sotavaruksissa. Heidät oli kansleri tavannut tänne juostessaan ja he olivat koettaneet estää hänen tuloaan. Epätoivoissaan heittäytyi Morone päällikön jalkoihin ja Moncada vetäytyi huoneen perälle.
— Hyvä Pescara! huusi hätääntynyt, kärsivällisyyteni loppuu! En voi kestää enää tätä kidutusta! Joka silmänräpäys on minulle kuin tuskallinen ijankaikkisuus. Minä näännyn. Armahda minua, vastaa jo!
Levollisesti lausui Pescara: — Suokaa anteeksi, kansleri, jos annoin Teidän odottaa. En ehtinyt ennemmin, mutta olin nyt juuri aikeissa lähettää Teitä noutamaan. Tuumiskelin eilistä puhettanne, sillä koko kansan kohtalo ei ole mikään vähäpätöinen asia — mutta, olkaa hyvä ja istukaa, enhän voi puhua kuin sotkette asiaa noin kiihkeästi liikkuen.
Suonenvedon tapaisesti puristi kansleri istuimensa käsipuita.
— Tuumiskelin asiaa… mutta, kansleri, älkäämme nyt keskustelko siitä asianomaisina, ajatellaan sitä kuten ei se Teihin ja minuun kuuluisi. Siis kysymme ensin: ansaitseekohan Italia nyt vapautta ja onko se kelvollinen sitä vastaan ottamaan ja säilyttämään? Minun mielestäni ei. — Sotapäällikkö puhui verkkaan kuten punniten jokaisen sanansa oikeuden vaa'alla.
— Kaksi kertaa ja kahtena erilaisena aikana viihtyi Italiassa vapaus. Ensi kerran Rooman nuoressa tasavallassa, jolloin valtion hyvä oli kaikki kaikessa. Sitten noissa oivallisissa yhdyskunnissa, Milanossa, Pisassa ynnä muissa. Mutta nyt on maa orjuuden partaalla sillä se ei välitä eikä piittaa kunniasta ja kunnosta. Näin ollen eivät sitä voi pelastaa ihmiset eivätkä jumalat. Millä tavoin valloitetaan kerran takaisin kadotettu vapaus? Kansan syvissä riveissä herääväin siveellisten voimain väkevällä ryntäyksellä. Suunnilleen samoin kuin Germaniassa nyt valloitetaan uutta oppia vihan ja rakkauden liekillä.
Mutta täällä! Missä on italiassa, en kysy uskoa ja omaatuntoa, jotka ovat teille liian vanhanaikuisia kapistuksia, vaan edes oikeudenmukaisuutta ja vakaumusta? Ei ole teillä kunniaa, ei häveliäisyyttäkään. Alaston itsekkyys. Mihin tekoihin te italialaiset pystytte? Viettelyihin, petoksiin ja salamurhiin. Mihin turvaatte? Sattuman oikkuihin, onnen arpaan, politisiin juoniin. Niin ei synny eikä uusiinnu kansakunta. Sellaista se on, kansleri! — ja Pescara korotti ääntään kuten lausuakseen lopullisen tuomionsa — Italiasi on pelkkää mielivaltaa ja hullun haaveita kuten sinä ja Liigasikin.
— Se on totta, kuului Moncadan ääni.