Tiina tunsi halun vastata, että hän oli hyvä tyttö, vaan hillitsi toki mielensä, otti vaijeten sinisen sukkansa ja istui sängyn laidalle.
"Saatatko muistaa äitiämme, Tiina?"
"Kyllä; minä olin suuri tyttö, kun hän kuoli. Hän ei toki minulle mitään pahaa opettanut ole; luulitko kenties sitä?"
"Oi, en; mutta minä tahtoisin mielelläni hänestä vähäsen kuulla. Piditkö hänestä paljon? — enemmänkö kuin isästä?"
"Oh, kyllä; mieluisestihan kukin enemmän äidistään pitää. Hän oli muuten äkäisenlainen; vaan kylläpä isä, tuo laiskajaakko, opettikin hänen tietämään, että hän eli. Hän sai hinata kuin ajurin koni, perheelle leipää laittaakseen."
"Luuletko, että hän milloinkaan muisteli minua?"
"Sen annan jäädä sanomatta; enhän minä tiennyt, että sinua oli olemassakaan."
"Mutta etkö nyt, kun sen tiedät", jatkoi Anna rukoilevalla äänellä, "saata muistaa jotakin lausetta tahi muuta, josta olisit havainnut, ett'ei hän tykkänään ollut toista lastansa unohtanut? Olitko läsnä äitimme kuolinvuoteella? Eikö hän sanonut silloin…"
"Kuinka sinulla on sydäntä sellaisiin surullisiin asioihin koskea!" nyyhkytti Tiina, sinisellä sukankutimella silmiänsä pyyhkien. "Se on synti ja häpeä, on todella niinkin. Kas se, nyt on rouva täällä taas; milloinkaan ei pidä saada rauhan rahtuakaan."
Ovi avattiin, ja kaidat kasvot ynnä terävä nenä näkyivät siinä.