"Mutta eikö rouvallasi ollut oikeus, Tiina? Puita oli kovin paljon kakluunissa. Ja tämä tyyny! Suuri Jumala, kenenkä tämä oikeastaan on?"
"No, kas niin vain! Kiitän nöyrimmästi! Minä luulin hyvin tehneeni, ja nyt sinäkin rupeat minua hätyyttämään. Herra Jumala, jos en milloinkaan olisi syntynyt! Tuo onneton tyyny! Olihan minulla lupa oma esiliinani ottaa, tiedän mä, eikä mokomaa rahtusta höyheniä milloinkaan patjasta saateta kaivata. Minä tein sen isän tähden, ja jos sinä juoruat siitä Kristoffersenille…"
Nyyhkytykset katkaisivat puheen.
"Minä en aio puhua siitä; mutta meidän täytyy täyttää patja taas, jo tänä iltana, heti! Minä en lähde täältä, ennenkun se on tehty. Voi, Tiina, etkö tiedä, että se on raskas synti?"
"Minä tiedän, että tahdot minut onnettomuuteen syöstä! Minä en tohdi sytyttää kynttilää; jos joku tulisi, mitenkä sitte kävisi?"
Mitkään vastaanväitteet eivät kuitenkaan auttaneet; Tiinan täytyi sytyttää kynttilä ja katsoa kuinka sisar kiirehtivin käsin ja hehkuvin poskin kuumeentapaisessa innossa ratkoi auki ja ompeli kiinni taas.
"No, Jumalan kiitos! nyt se on tehty. Älä milloinkaan, milloinkaan enää sellaista tee!"
Palvelustyttö raiska oli aivan alakuloisen näköinen; hän oli sekä suutuksissaan että liikutettuna.
"Sinun ei senvuoksi suurennella tarvitse. Jos sinä olisit minun tavallani saanut kärsiä ja olla kuin orjana, niin et kaiketi olisi parempi. Lupaathan, ett'ei Kristoffersen saa tästä mitään tietää?"
"Luonnollisesti. Älä itke nyt; sinusta tulee kyllä vielä hyvä tyttö. Istu viereeni tähän ja jutelkaamme vähäsen."