Niin hupaisa valo loisti pesijävaimon puolelta. Hän kenties oli hänen äitinsä tuntenut ja säilyttänyt ystävällisessä mielessään joitakin sovinnollisia muistoja hänestä. Anna tahtoi vielä viimeisen koetuksen uskaltaa ja koputti hiljaa ovelle.
"Astukaa sisälle, astukaa sisälle! Kas, se on neiti! Istukaa tänne nojatuoliin, olkaa niin hyvä. No, se oli oikein hyvästi tehty!"
Vastaanotto ei saattanut sydämellisempi olla, eikä huone voinut olla puhtaampi ja viehättävämpi. He istuivat kaikki pyöreän pöydän ympärillä. Äiti silotti hienoja pyykkivaatteita, ja Pekka pilkkoi tikkuja; kaksi kahdeksanvuotista kaksoista, keltaiset hivuspalmikot alaspäin pitkin selkää, harjoitti kirjoittamista niiden kirjainten mukaan, joita äiti oli heille kirjoittanut; ja he jäljittelivät kummastuttavalla tarkkuudella niiden aivan omituisia kiemuroita ja muotoja. Pienellä, heikolla Riikalla oli myöskin tehtävänsä: hänen täytyi panna lankaa neulain silmiin ja selvittää nauhoja. Väliin katsahti yksi, väliin toinen kelloa, ikäänkuin nähdäkseen, kävikö työ tarpeeksi joutuisasti.
"Kuinka täällä on hienoa! Eihän minusta vain haittaa liene?"
"Jumala siunatkoon teitä, ei suinkaan! Niin, eikö täällä ole hauskaa? Me olemme tämän huoneen itse, Pekan kanssa kahden, paperoinneet. Ja mitä minun kellostani sanotte, neitiseni, eikö sillä sovi oikein komeilla? Me ostimme sen huutokaupasta, enkä milloinkaan ole sitä rahaa katunut. Niin, meillä, Jumalan kiitos, on kaikin puolin hyvä olo, kun me vain olisimme kiitolliset ja käyttäytyisimme sopivasti."
Viimeistä lausetta seurasi varoittava katse toisinaan vähän rauhattomille kaksoisille.
"Tunsitteko minun äitini?" kysyi Anna ilman mitään johdantoa.
"Kyllä, rahtusen, varsin vähän."
"Tuntuu niin raskaalta, kun ei kenkään saata hänestä minulle mitään kertoa."
Pesijätär näytti onnettomalta. Hän ei tietänyt mitään hyvää Amaliasta. Se oli ollut vankka vaimo ja osannut käyttää kieltänsä yhtä vilkkaasti kuin käsiään. Pesijätär oli kerran lainannut hänelle naulan suopaa, talikynttilän ja ruukun — hyvän, uuden ruukun —, vaan ei milloinkaan ollut yhdestäkään niistä saanut edes vilahdusta nähtä. Tuo ei ollut oikein säädyllistä, ja tuon kunnon ihmisen veri kiehui vieläkin, sitä historiaa muistellessaan. Hänen oli mahdoton saada kiittävää sanaa huuliltansa — ei, eipä edes nuorta neiti parkaa lohduttaakseen.