"Kotona olijat saavat siis jakamatta rakkauteni pitää", ajatteli Anna, pienen kyökkinsä akkunan ääressä istuissaan ja tirkistäissään kohti kirkasta taivasta, jossa lukemattomat tähtöset tuikkivat ja välkähteliyät; "eikä se ole vähenevä, vaikka en heitä enää milloinkaan nähdä saisi."
IV.
"Tässä on jotakin teille, neiti!" huusi Pekka seuraavan päivän aamupuolella, pistäen päänsä ovesta sisälle; "hienoin nahka-arkku, minkä toivoa voi. Sen näin postimestarilla, jossa käyn apua tekemässä." — Pekka kävi melkein kaikkein ihmisten luona apua tekemässä —, "ja minä lainasin heti käsikärryt, jotta olisitte sen saaneet mitä pikemmin sitä parempi. Hei vain, miten raskas se on! Saanko sen sisälle kantaa? Olkaa hyvä, täss'on pieni avainkimppu."
Kotoa! Hän tarkasteli ihastuksella suurta, keltaista arkkua, kenties oli siinä joku sana, joku tervehdys! Hänen kätensä värisi mielenliikutuksesta, kun hän sen aukaisi. Mieletöntä kuitenkin oli toivon vakaan antautua; sanoihan jo osoite, että kaikki oli ohitse. "Neitsyt Anna Mårtensen, osoite: muurari Johan Mårtensen", oli siinä — hän luki sen kolmeen kertaan. Sitte hän aukaisi innokkaasti kapineet ja haki joka poimusta paperin palaa, ainokaistakin riviä; vaan kaikki etsiminen oli turhaa. Isä oli aivan varmaan kieltänyt heitä kirjoittamasta — voi, siitä hän oli vakuutettu. Arkku sisälti suuren joukon liinavaatteita, kolme, neljä hänen talvista, jokapäiväistä vaatekertaansa, paksun pinkan nuotteja ja muutamia valituita kirjoja. Hän pudisteli kärsimätönnä toista toisensa jälkeen; mutta niistä ei mitään pudonnut. Viimeiseen ehdittyänsä hän pysähtyi. Se oli varsin vanha, hopeahakainen raamattu, suvussa kulkenut perintö. Hän oli kasvatusäitinsä usein kuullut sanovan, että se oli rakkain hänen omaisuudestaan ja ensimäinen, jota hän tulipalosta pelastaa koettaisi. Anna suuteli kunnioituksella. Olisiko mikään kirjoitettu sana saattanut sanoa puoliksikaan niin paljon kuin tuo vanha kirja? Sehän julisti hänelle äidin täydellisen anteeksi-annon, puhui äidin rakkaudesta sekä osoitti, mistä hänen tuli lohdutusta etsiä. Mutta mitähän tuolla kulmassa kiilsi? Hän veti esille kolme pientä, välkkyvää avainta, joita vehreä silkkipunos piti yhdessä koossa. Kuinka hyvin hän ne tunsi. Ne olivat hänen piironkinsa, ompelu- ja kirjoituspöytänsä avaimet. "Kenkään ei ole sinun kätköihisi käyvä, ennenkuin sinä itse tulet", niin tuntui niiden hauska kilinä tahtovan sanoa. Oi, Jumala siunatkoon äitiä ja sisarta heidän rakastavan sydämensä tähden, joka opetti heidät kieltoa kiertämään ilman sitä rikkomatta!
Nuori tyttö itki runsaasti, kun hän kapineita laatikkoihinsa huolellisesti järjesti; mutta lohduttomia epätoivon kyyneleitä ne eivät enää olleet. Kuinka monta rakasta muistoa olikaan kaikkiin kiintyneenä! Ompelurasiassa oli useita aljetuita teoksia, jotka olivat aiotut joululahjoiksi. Oi, tuo niin rakas joulu oli tuleva hänelle varsin surulliseksi tänä vuonna, eikä, valitettavasti, yksin hänelle, vaan hänen tähtensä myöskin heille kaikille, ja enimmän kenties isälle. Kuinka usein olikaan hän entisinä onnen päivinä toivonut saattavansa jotakin isän hyväksi tehdä, toivonut saavansa tilaisuutta näyttämään, kuinka äärettömästi hän isää rakasti, ja kuinka paljon hän tahtoi kärsiä ja kestää isän tähden! Oi, jos hän toki olisi kuollut!
Hänen pieni rahakukkaronsa oli myöskin ompelurasiassa. Se oli niin täynnä, että se tuskin kiinni meni, ja sisälti kaikki ne kauniit kultarahat, jotka hänellä ja Klaaralla olivat säästölaatikossa olleet.
Juuri hänen lopetettuaan, koputettiin hiljaa ovelle. Olikohan se Tiina tahi Kristoffersen taikka vielä pahemmin — rouva Klemme. Nyt hän ei tuntenut ollenkaan halua kenenkään kanssa puhua ja aukaisi hitaasti. Tulija ei kuitenkaan ollut kenkään odotetuista, vaan kaljupää, ryppykasvoinen, pienenläntä herra, koko olennossa jotakin levotonta ja yllä kapea, vanhanaikainen takki. Annasta oli ikäänkuin hän olisi joskus ennen tuon nähnyt — missä, sitä hän ei saattanut muistaa.
"Onko neiti — oletteko te kotona?" kysyi vieras aivan hämillään; "minä tarkoitan, tahdotteko ottaa minua vastaan?"
"Saanko kysyä, ketä minun on huvi…"
"Huvi ei suuri ole; minä en totisesti huvin vuoksi tule… suokaa anteeksi… minä olen muuten urkuri Fogelsang, mutta siitä ei luonnollisesti huvia ole."