"Tietättekö, mitä minä tunnen", katkaisi mies innokkaasti; "tuhlatun elämän, hyödyttömän katumuksen, sen tunnen, ja siitä tahdon, niin paljon kuin kykenen, teitä ja joka ihmistä pelastaa. Hyödytön! Oletteko milloinkaan tuon sanan merkitystä ajatellut? Ette milloinkaan; vasta rakastetun olennon haudalla sen saatte tuntea. Tahdotteko kuulla minun elämäkertani? — Se ei ole pitkä. Muutamissa lyhyissä silmänräpäyksissä laskin siemenen koko elämäni suunnalle. Äitini oli leski. Hänellä oli aivan niukka eläke, ja hänen täytyi ahkeroita sekä tehdä työtä ankarasti, saattaakseen minun antaa lukemisiani jatkaa. Sisareni Maria auttoi häntä uskollisesti; hän oli velvollisuutensa täyttävä, totinen tyttö. Minä taas olin vilkas ja iloinen, ja minua äitini enimmin rakasti. Köpenhaminassa sain pian monta tuttavaa, ja kun häpesin köyhyyttämme omistaa, niin otin kaikkiin heidän huveihinsa osaa. Seuraukseksi täytyi minun tehdä velkaa, ensinnä pienempiä summia, sitte suurempia. Äiti maksoi kaikki kärsivällisesti, kenties liian kärsivällisesti. Eräänä päivänä tulin epätoivoisena kotiin. Olin 50 riikintaaleria menettänyt pelissä, ja minun piti heti maksaa! He istuivat molemmat akkunan ääressä ja ompelivat ahkerasti, kun sisälle astuin. Äidilläni oli silmälasit silmillä, ja hän näytti kelmeältä, vaan otti minut lempeästi ja ystävällisesti vastaan, miten ainakin. Kun olin pyyntöni esittänyt, niin hän kuitenkin väänteli käsiänsä: Paavo, Paavo, siihen menee koko hyyryrahamme! — Sinulla on siis rahaa! huudahdin minä! Jumalan kiitos! Isäntä saapi odottaa; anna raha minulle, äiti, muuten olen hukassa! Hän nousi heti ylös, aukaisi laatikon ja kurotti minulle setelin. Maria katsoi katkerana minua. Sinä et meistä suuresti välitä, Paavo, sanoi hän. — Ettekä te minusta, te säälitte varsin vähän minua, sanoin minä. Äitini näytti totiselta ja murheelliselta: Oi, Paavo, sinä olet varsin kiittämätön! — Minäkö ratani valinnut olen? kysyin tulisesti; sinä tahdoit, että minun piti lukea, ja saat nyt maistaa seurauksia. Sana syttyi sanasta; vihdoin johdatti sisareni äitini ulos ja viittasi minulle, että minut piti mennä. Sen teinkin, vaan vanhan äitini suruinen, lempeästi nuhteleva katse vainosi minua, ja minä käännyin takaisin; tahdoin häneltä anteeksi pyytää. Maria otti minut porstuassa vastaan. Mitä sinä taas tahdot? hän kysyi kärsimättömästi, ikäänkuin olisi odottanut uutta solvausta. — Unohdin sauvani, vastasin lyhyesti ja jyrkästi; taipumattomuus ja ylpeys heräsi minussa heti hänet nähtyäni, ja minä menin sovinnollista sanaa sanomatta. Kahdeksan päivän perästä sain kirjeessä tiedon, että äitini oli vaarallisesti sairaana. Minä lähdin samalla hetkellä, vaan tulin kuitenkin liian myöhään. Synkkänä ja sanatonna, elävänä nuhteena, seisoi sisareni edessäni. Maria, luuletko… kysyin, ja tuntui siltä kuin jos elämäni olisi hänen vastauksestaan riippunut; hän havaitsi sen, vaan ei tuntenut mitään sääliä. Minä luulen, että hänen sydämensä pakahtui surusta sinun tähtesi; enempää en kuullut. Tulinen kuume saattoi minut tainnuksiin. Jos en olisi tullut kipeäksi, niin olisin järkeni menettänyt. Toinnuttuani oli sisareni polvillaan vuoteeni vieressä. Neljään viikkoon ei hän ollut sairasvuoteeni äärestä poistunut. Oi, hän on elävä! Jumalan kiitos, hän rupeaa elämään! Näen, että hän tuntee minut! Kuule siis, Paavo, mitä minun olisi heti pitänyt sanoa: äitimme siunasi sinua kuolinhetkellään; etkä sinä myöskään ole vaikuttanut hänen kuolemaansa: hän oli varsin kauan heikko. Mutta minä luulin kuitenkin niin, ja kalvava katumus viivytti parantumistani. Äidin siunaus oli tosin suurena lohdutuksena; mutta niin ylenpaltisen rakkauden rinnalla minä tunsin itseni vielä rikollisemmaksi. Lapsena ollessani hän oli usein leikillä nimittänyt minua vanhuutensa tueksi; en aavistanut silloin, että tuo hyväileminen oli pistäväksi orjantappuran piikiksi sydämeeni tuleva. Te itkette minun tähteni; kiitos, kiitos, nuori tyttö; Mutta huomatkaa, ett'en ole surullista historiaani kertonut teille, herättääkseni sääliänne, vaan että ottaisitte oppia siitä. Tahdotteko kuulla lopun? Sisareni joutui naimisiin erään papin kanssa Norjassa. Minä lakkasin lukemasta ja sain pienen urkurinpaikan tässä kaupungissa. Minun kotini oli äitini haudan vieressä, ja vastainen elämäni oli kuni pitkä toivioretki, jollainen se on ollutkin. Teidän kasvatusvanhempanne olen tuntenut; majurin rouva sääli minua, kutsui usein minua luonansa käymään ja torui minua kun en kutsumatta tullut. Olenpa teidätkin nähnyt. Se tapahtui eräänä aamuna vähän jälkeen palon, kun majurin pieni poika, minun ohitse mennessäni, tuli juosten ulos ja huudahti: 'Me olemme saaneet pienen tytön lisäksi, sinun pitää tulla sisälle häntä katsomaan!' Te istuitte valkoisessa puvussa majurin käsivarrella ja tarkastelitte minua suurilla, tummilla, kummastelevilla silmillä; sitte käänsitte päänne pois ja kätkitte sen majurin rinnalle. Kas vain, sanoi majurin rouva, nyt tulee pikku Klaarani lapsipuoleksi, luulen ma; mutta hän lisäsi heti, pientä, tummakutrista päätä taputtain: Jumala siunatkoon tuota rakasta piskuista ja antakoon minulle äidinsydämen häntä kohtaan. Se hänellä on ollut — eikö niin? — ja teidän tulee nyt näyttää olevanne hyvä tytär. Älkää lykätkö tuonnemmaksi; ajatelkaa, että katumuksenne saattaisi tulla liian myöhään, muistakaa kuolemaa! Taivuttakaa ylpeä mielenne; rukoilkaa anteeksi! Jos teidät sysätään pois, niin tulkaa takaisin; pyytäkää hartaasti ja nöyrästi!"
"Teidän täytyy nyt kuulla minua", sanoi Anna liikutettuna, laskien kätensä vanhan miehen käsivarrelle ja häntä luottamuksella silmäillen. "Minä toivon teidän minua ymmärtävän. Jos kirjoittaisin ja pyytäisin anteeksi, niin heittäisin eripuraisuuden siemenen kotiini. Äiti ja Klaara alkaisivat ahdistaa isää, hänen omat tunteensa ahdistaisivat häntä, vaan kaikki turhaa. 'Ikipäiviksi vieras!' Oi, minä koettelin kauan hänen kärsivällisyyttään, ennenkun hän lausui tuon, ja hän lausui sen mietittyänsä. Hän ei milloinkaan riko sanaansa. Ja vaikka mahdoton tulisikin mahdolliseksi, vaikka koti avautuisikin minulle, niin hän ei kuitenkaan tulisi minua kohtaan samallaiseksi kuin ennen. Jumala tietää, ett'ei se ole ylpeyttä, mutta saman katon alla isän kanssa en saata vieraana elää, se musertaisi sydämeni. Säälikää minua, ymmärtäkää minua, te, joka itse niin paljon kärsinyt olette! Vakuutettu olen, että jos kirjoittaisin ja tunnustaisin vikani, niin hän pitäisi velvollisuutenansa minulle apua lähettää ja meidän toimeentulostamme huolta pitää; mutta sitä en voisi kestää. Minä en tahdo, että minut ymmärretään väärin, en tahdo, että hän luulisi minun antavan myöten ainoastaan siitä syystä, ett'en itse itseäni auttamaan kykenisi. Ulkonaisia etuja saattaisin voittaa, sijani isän rakkaudessa olen sitä vastaan menettänyt, — Jumala minua auttakoon! Jos tunsitte hänet, miten minä hänet tunnen, niin tietäisitte että se, mitä sanon, on totta."
Vanha mies vaikeni ja pudisti päätänsä. "Minä tunnen hänet, valitettavasti", hän sanoi.
"Sitä paitsi", lisäsi Anna vähän empien, "on syy, jonka tähden kodin jätin, vielä käsillä. Puolustamaton teko minulta olisi jättää sairas, vanha isäni yksikseen."
Monin kerroin kerrottu vaikeroiminen kuului samassa sivuhuoneesta; muurari oli levottomalla jännityksellä keskustelun kulkua seurannut ja katsoi nyt ajan sopivaksi vahvistaa Annaa päätöksessään kärsimisiänsä muistuttamalla.
"Suokaa minun kuitenkin", sanoi urkuri lähtiessään, "toimittaa teille oppilaita. Koska osaatte soitantoa ja kieliä, niin niiden saanti ei tule vaikeaksi, etenkin jos tahdotte perheissä käydä."
Se ei tullut urkurillekaan vaikeaksi, ja pian oli Anna täydessä toimessa. Hän ei tosin suurta palkintoa saanut, vaan kun hän oli erinomaisen säästäväinen, niin hän tuli hyvin toimeen, vieläpä, velkansa maksettua, sai vähän rahaa säästöönkin suurimpain tarpeiden varalle. Tuo ponnistava ahkeruus oli hänelle pelastuksena, kun se jätti hänelle varsin vähän aikaa hyödyttömiin mietiskelyihin.
Rouva Klemme oli suuresti suutuksissaan tuosta tapausten uudesta käännöksestä. Hän oli luullut saavansa yksinään tulla neuvonantajaksi ja kertoi nyt uskotuilleen, että hän oli häpeällisesti syrjälle sysätyksi tullut, vaan ett'ei tämä maailman kiittämättömyyden uusi todistus häntä hiukkaakaan kummastuttanut. Muurari oli aina ollut kehno ihminen, eikä omena tietysti ollut kauas puusta pudonnut. Hän muka toivoi nyt vain, ett'eivät he tuota puolihupsua urkuriakin peijaisi.
Useat perheet osoittivat muuten suurta ystävällisyyttä nuorta tyttöä kohtaan; mutta hän oli erinomaisesti erillään pysyvä eikä sallinut kenenkään kanssansa likempään yhteyteen tulla. Se loukkasi häntä, kun ihmiset, joita sivistyneempi hän oli, tahtoivat häntä suojella, ja hän antoi selvästi tuntea, ett'ei hän sallinut suruistansa puhuttavan, ja ett'ei hän pyytänyt neuvoa eikä surkuttelemista. Tuo ei tosin ollut kauniisti, vaan hänellä oli pöyhkeä luonne, eikä sellainen kerrassaan taivu. Urkuri yksin tuli usein hänen luoksensa, ja tuo vanha, omituinen mies elpyi uudelleen, tuntiessaan äkisti olevansa nuoren, hyljätyn olennon lohdutuksena ja tukena, Se oli iloista tietää, ja urkuri kiitti nöyrästi taivasta niin odottamattomasta siunauksesta.
Vanha Jussi toipui päivä päivältä ja saattoi pian maata peitteellä. Hänen hyvä mielensä ei kuitenkaan kasvanut terveyden kanssa samassa määrässä; päinvastoin, mitä enemmän hän tuohon murheettomaan, joutilaasen elämään tottui, sitä vähemmän arvon hän sille antoi. Päivä tuli hänelle pitkäksi, hänen vanhat ystävänsä eivät tulleet hänen luoksensa, ja tyttärensä seurassa hän oli hämillään; hän ei saattanut hänen kanssansa vapaasti puhua ja hän hengitti aivan keveästi, kun tytär ulos meni. Anna oli hyvä tyttö ja piti huolen ruoasta ja juomasta, tupakasta ja vaatteista; mutta onhan ihmisellä muitakin tarpeita, arveli Jussi, ja silloin hän nykäytti olkapäitänsä sekä huokasi sitä, ett'ei hän kyennyt menemään ulos; sillä hänen mielikuvituksessaan väikkyi pienen, likaisen kapakan kuva, kapakan, jossa hän kolmen muun lystin veitikan kanssa oli tavallisesti knakkia pelannut. Hän oli ollut leikinlaskijana heidän joukossaan, ja sille hän antoi arvoa. Annalla ei ollut ollenkaan halua hänen sukkeluuksiansa kuulemaan; hän katseli häntä niin totisesti, kun hän jonkun ainoan kerran niitä yritti esiin tuomaan. Ja muurari silmäili ikävällä ulos avaruuteen, nuuskasi ynnä keinotteli saadaksensa kutsumuksen kumppaneilleen. Jos he kainostelivat hänen hienon tyttärensä tähden, niin saattoivathan he hänen poissa ollessaan tulla — hän oli niin paljon poissa.